Tänä vuonna Espoo Ciné päätti kesän ihan kirjaimellisestikin. Kun festivaalin avajaismaljoja nosteltiin tiistaina vielä liki helteisissä tunnelmissa, sai kuusi päivää myöhemmin keskioluttuoppia hamuava värjötellä jo alle kymmenen asteen lämpötilassa. Ulkoilman lämpötilalla ei tietenkään ollut suurtakaan merkitystä Tapiolan kulttuurikeskuksen elokuvateattereiksi muunnetuissa saleissa. Kahdeksattatoista kertaa järjestetty Espoo Ciné oli pitkälti eurooppalaisen elokuvan juhlaa, ja etenkin espanjalainen elokuva nousi tänä vuonna vahvasti esiin.

Juhlaviikon aikana katsoin viisi keskenään hyvin erilaista naishahmoon keskittyvää elokuvaa, joista ensimmäinen, festivaalin avajaiselokuvana nähty Irina Palm on hienovaraisen realistinen, liikuttava draama seksibisnekseen päätyvästä Maggiestä. Tragikomedian sielu on uhrautuvan isoäidin roolissa loistava ilmeikäskatseinen Marianne Faithfull. Elokuvaan liittyen festivaalille saapui saksalaissyntyinen, Belgiaan asettunut ohjaaja Sam Garbarski. Mainoselokuvilla aloittanut mies tyytyi aiottua lyhyempään Suomen-vierailuun, mutta keräsi silti toiselle pitkälle ohjaukselleen rutkasti mediahuomiota.

Vieraaksi oli kutsuttu myös suomalainen, Saksassa elokuvaohjausta opiskellut Kirsi Marie Liimatainen, joka toi Espooseen esikoisohjauksensa, festivaaleja laajasti kiertäneen Sonjan. Pink Zone -sarjassa esitetty, saksalaislähiöön sijoittuva elokuva kertoo vähin keinoin 16-vuotiaan Sonjan kasvutarinan. Hieman jäykästi etenevä draama saa sävyjä pääosassa nähtävän Sabrina Kruschwitzin hiljaisen antautuvasta näyttelijäntyöstä.

Upeasta Elämäni ilman minua -elokuvasta (2003) muistettavan espanjalaisohjaaja Isabel Coixet’n viimeisin pitkä elokuvatyö The Secret Life of Words veti festivaaliyleisön hiljaiseksi. Sarah Polleyn ja Tim Robbinsin tähdittämä, intensiivinen ja rankasta aiheestaan huolimatta kaunis elokuva kärsii lievästä tekotaiteellisuudesta ja häpeilemättömästä tunteisiin vetoamisesta. Etenkään musiikin käyttö ei ole muuten tyylikkäästi toteutetussa, erinomaisesti näytellyssä draamassa erityisen onnistunutta.

Kauniskasvoinen mutta näyttelijänä mitäänsanomaton Anne Hathaway (Paholainen pukeutuu Pradaan, Brokeback Mountain) on ollut täysin väärä valinta Julian Jarroldin ohjaaman epookkidraaman Jane Austenin jalanjäljillä pääosaan. Merkittävän brittikirjailija Jane Austenin elämään pohjautuva romanttinen elokuva seuraa Austenin romaanien tarinarakenteita, mutta jää tyystin vaille klassikkokirjailijan viisautta ja tarkkanäköisyyttä.

Fantasiaelokuviin keskittyvässä Méliès d’Argent -kilpasarjassa esitettyä, realistisen fantastista Venus Drowningia on vaikea sijoittaa mihinkään lokeroon. Brittiohjaaja Andrew Parkinsonin genremäärittelyjä pakeneva, rosoinen mutta kiinnostava elokuva kertoo itsemurhayrityksestä toipuvan Dawnin tarinan. Kotikaupunkiinsa palaava nainen löytää rannalta merenneidon sikiötä muistuttavan olion. Surun kanssa kamppailevan Dawnin ja olennon välille syntyy seksuaalisia sävyjä saava, liki symbioottinen suhde.

Katalonialaisohjaaja Nacho Cerdá lukeutui elokuvajuhlien odotetuimpiin vieraisiin. Lyhytelokuvillaan kulttimaineeseen noussut Cerdá saapui Espooseen ensimmäisen pitkän elokuvansa The Abandoned kera. Ristiriitaisen vastaanoton maailmalla kerännyt kauhuelokuva kertoo monikerroksisen, painajaisen logiikalla etenevän identiteettitarinan. Hopeinen Méliès -sarjassa nähty The Abandoned on hyvin toteutettu, mutta ei täysin onnistu saattamaan teemojaan päätepisteisiinsä.

Hopeisella Mélièsillä palkittiin lopulta Roy Anderssonin elokuvia muistuttava tanskalaissatiiri Hvordan vi slipper af med de andre (How to Get Rid of the Others). Tärkeästä sanomastaan huolimatta elokuva ei noussut suosikkieni joukkoon, sillä rankka yhteiskunnallinen dystopia jää lopulta kireän etäiseksi ja elokuvan henkilöhahmot karikatyyreiksi.

Kilpasarjaan osallistui myös espanjalaisohjaaja Juan Carlos Fresnadillon apokalyptinen 28 viikkoa myöhemmin, joka sijoittuu virusepidemian saastuttamaan Lontooseen. Tuotantoarvoiltaan huomattava, lähes piinavan lohduton elokuva pitää tiukasti otteessaan myös ne, jotka eivät ole zombielokuvien suurimpia ystäviä.

Yön tunteina -sarjassa esitetty La Belle bête edustaa astetta epäkonventionaalisempaa kauhuelokuvaa. Kanadalaisen Karim Hussainin levottomuutta herättävä, hiljaisen painostava ja runollinen psykoseksuaalinen draama tarkentaa kammottaviin perhesuhteisiin.

Espoo Ciné tarjosi tänä vuonna kolme helmeä: Gus Van Santin Paranoid Parkin, Ramón Salazarin 20 centimetrosin sekä Andrej Zvjagintsevin Izgnanijen. Espanjalaisen Salazarin Almodóvar-henkistä, hillitöntä komediaa ryydittävät värikkäät, parodiset musikaalinumerot. Naiseksi haikaileva Marie (Mónica Cervera) on kaikin puolin epätyydyttävässä elämäntilanteessa. Hän työskentelee prostituoituna, etsii yhä sitä oikeaa ja pohtii kuinka päästä eroon 20 sentistä tarpeettomalta tuntuvaa lihaa jalkojensa välissä. Salazarin musikaalielokuva on hurja, hauska ja herättävä.

Paranoid Park on sukua Van Santin nk. "kuoleman trilogiaan" kuuluvalle Elephantille (2003), joka palkittiin aikanaan Cannesin filmijuhlilla Kultaisella palmulla. Teini-ikäisten arvaamattomaan maailmaan tarkentava julma draama on huikaisevan kaunis, niin kuvaukseltaan kuin äänimaisemaltaankin harkittu ja hiottu teos. Lisäksi Van Santilla on pistämätön silmä raikkaille nuorille kasvoille.

Venäläisen huippulahjakkaan Zvjagintsevin toinen pitkä elokuvatyö Izgnanije (The Banishment) lienee lukeutunut elokuvajuhlien hartaimmin odotettujen elokuvien joukkoon. Mestarillisen Isän paluun (2003) jälkeen uutuudelta tuli odottaneeksi liki liikaakin, mutta elokuva on yhtä kaikki erittäin onnistunut. Raamatullista symboliikkaa viljelevä, runollinen ja syvältä koskettava draama on tarina rakastamisen vaikeudesta, kohtaamattomuudesta ja ihmisen osasta.

Niina Holm

 © Film-O-Holic.com 30.8.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -