Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPointin yhteydessä järjestettiin tänäkin vuonna lasten ja nuorten dokumenttielokuvafestivaali Dokkino, joka järjestetään Helsingin lisäksi myös Porissa, Jyväskylässä, Turussa ja Tampereella. Dokkinon, kuten DocPointinkin, tavoite on kasvattaa dokumenttielokuvien arvostusta Suomessa. Dokkino on myös todiste siitä, että lapsille ja nuorille suunnatulla dokumenttielokuvalla on nykyisen niukan tarjonnan ylittävä kysyntä maassamme.

Dokumenttielokuva on yksi keino tavoittaa mahdollisesti suuressakin myllerryksessä elävä lapsi tai nuori. Tänä vuonna Dokkinon teemana olikin "Mä tykkään musta" ja tavoitteena tukea minäkuvaansa rakentavaa lasta ja nuorta näyttämällä elokuvia erilaisista olosuhteista ponnistavista ikätovereista.

Dokkino on vuosien mittaan kasvanut ympärivuotiseksi ja valtakunnalliseksi koululaistapahtumaksi. Dokkinon elokuvissa maailmaa tarkastellaan lasten ja nuorten näkökulmasta, osa elokuvista on myös nuorten itsensä tekemiä. Tällaisia nuorten omia töitä olivat esimerkiksi helsinkiläiskouluilla järjestettyjen elokuvatyöpajojen kymmenminuuttiset tuotokset. Teemana niissäkin oli "Mä tykkään musta".

Useat Dokkinon tämänvuotiset elokuvat olivat häkellyttävän henkilökohtaisia ja käsittelivät vaikeitakin aiheita ihailtavalla rohkeudella ja suoruudella. Norjalaisen Erlend E. Mo’n Voiko taivaassa kuolla? (2005) esittelee 11-vuotiaan Jonathanin, joka on vastikään menettänyt isänsä ja sairastunut itse syöpään. Elokuvassa hirveän vaikeassa elämäntilanteessa elävä poika pohtii hyvin avoimesti sairauttaan, tulevaisuuttaan ja kuolemaa.

Kipeistä teemoistaan huolimatta Voiko taivaassa kuolla? sisältää suunnattomasti lämmintä huumoria, toivoa ja elämäniloa. Jonathanin kaksi veljeä ja äiti ovat tiiviisti läsnä pojan surressa isäänsä ja taistellessa vakavaa sairautta vastaan. Sekä yksin että yhdessä muun perheen kanssa Jonathan miettii kuolemaa ja kiperää kysymystä: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla? Ja voiko taivaassa kuolla?

Elämää ja kuolemaa käsittelee myös ruotsalaisen Thomas Danielssonin elokuva Ylva ja lohikäärme (2005). Raikkaasta henkilödokumentistaan Yohanna! Johanna! (2003) tuttu Danielsson kertoo nyt tarinan anoreksiasta toipumassa olevasta Ylvasta. Lopputuloksena on liikuttava ja järkyttävä henkilökuva nuoresta, älykkäästä naisesta, joka vuosien pimeyden jälkeen näkee jälleen valoa tunnelin päässä.

Kulttuurienvälisyys ja maahanmuuttajien sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan ovat ajankohtaisia teemoja ja ne näkyivät myös Dokkinon ohjelmistossa. Kahden erilaisen kulttuurin ristipaineessa eläminen kiteytyy mainiosti hollantilaisen Ingeborg Jansenin ja suomalaisen Minna Lindroosin henkilödokumenteissa Jamila (2004) ja Shahin (2004).

Jamila on hollantilaistyttö, joka rakastaa jalkapalloa. Isä kannustaa tytärtään pelikentän laidalla, mutta kulttuurisilta ristiriidoilta ei vältytä. Isä ei voi hyväksyä pelin vaatimia shortseja, sillä islamilaisten säännösten mukaan naisten on julkisella paikalla verhottava kehonsa ranteista nilkkoihin. Pitkissä trikoissa on kuitenkin hankala juosta ja tyttö taistelee tiukasti voidakseen jatkossakin pelata lyhyissä lahkeissa.

Shahin puolestaan tuo kulttuurienvälisyyden kotoiseen Suomeemme. 14-vuotias Shahin joutui pakenemaan Iranista, sodan jaloista, ollessaan vasta kolmevuotias. Suomeen Shahin päätyi 7-vuotiaana. Nyt Shahin puhuu ja ajattelee suomeksi, mutta alussa kieli oli vieras ja uusi kotimaa pelottava paikka.

Monien muiden Dokkinon ohjelmistossa esitettyjen elokuvien tapaan kovia kokeneen Shahinin tarina antaa ajattelemisen aihetta katsojalle. Kypsästi rankoistakin tapahtumista jutteleva tyttö avaa turvallisessa lintukodossa varttuneelle ikkunan maahanmuuttajien rankkaan menneisyyteen ja onnistuu kuin ohimennen murtamaan turhia ennakkoluuloja.

Saija Holm

 © Film-O-Holic.com 2.2.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -