Tämänvuotinen DocPoint kulki matkan Viipurista Jenkkeihin ja Japaniin totaalisten ääripäiden kautta. Matka kiteyttää paljon dokumenttielokuvan monimuotoisuudesta. Aiheet ja lähestymistavat vaihtelivatkin päävieras Frederick Weismanin totaalisen objektiivisista yhteiskuntatutkielmista japanilaisen Kazuo Haran ja suomalaisen Pia Andellin häkellyttävän henkilökohtaisiin rakkaustarinoihin.

Suoran elokuvan (direct cinema) mestari, luokitteluja kavahtava Frederick Weisman oli läsnä festivaalin jokaisessa päivässä kaikkiaan kymmenen elokuvaa käsittävällä retrospektiivillään. Kukin Weismanin elokuvista tarttuu johonkin amerikkalaisen yhteiskunnan osa-alueeseen. Toisaalta aiheet ovat myös yleismaailmallisesti tunnistettavia ja puhuttelevia.

Weismanin elokuvien suoruus tarkoittaa käytännössä sitä, että valkokankaalle ei heijastu varjoakaan elokuvien tekijästä. Weisman kertoo elokuvillaan mitä vankimielisairaalassa, tavaratalossa tai muotikuvauksissa tapahtuu. Hän ei selittele saati tulkitse tapahtumia, ainoastaan näyttää niitä.

Vaikka itse koenkin Weismanin tyylin äärimmäisen raskaaksi, täytyy vain ihmetellä kuinka lähelle kohteitaan hän pääsee. Elokuvissa on tahatonta huumoria siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä näytetyt ihmiset ovat niin ilmeisen vapaita, kuin tyystin läsnä olevan kuvausryhmän unohtaneita.

Mikä näiden elokuvien katsomisessa sitten on niin raskasta? Luulen että minä itse. Elokuviin ei ole piilotettu mitään lisämerkityksiä tai poliittista propagandaa. Katsoja itse lataa elokuviin merkityksiä, tekee tulkintoja ja vetää johtopäätöksiä. Minä jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni valkokankaalta ja provosoiduin erityisesti pramean tavaratalon hyörinää kuvaavaa The Storea (1983) katsoessani. Elokuvassa itsessään ei ollut mitään vikaa, pröystäilevät kerskakulutushuumassaan leijailevat ihmiset vain olivat sietämättömiä.

Yksityiselämää käsittelevistä elokuvista ylivoimaisesti henkilökohtaisin oli japanilaisen Kazuo Haran Extremely Private Eros Love Song (1974). Kyseessä on kirjaimellisesti äärimmäisen yksityinen ja eroottinenkin rakkauselokuva.

Nuori Kazuo Hara ei ole päässyt yli entisestä tyttöystävästään. Hara ryhtyy tekemään naisesta elokuvaa saadakseen pitää tämän lähellään. Lopputuloksena on merkillisten ja monimutkaisten ihmissuhteiden vyyhti, joka avataan katsojan eteen raa’an lihallisena, brutaalinakin. Elokuva on samaan aikaan realistinen ja runollinen, ruma ja kaunis, ilkeä ja rakastava. Extremely Private Eros Love Song on äärimmäisyyksiä kavahtamaton kertomus rakkaudesta, joka lauantaisen Rakkausseminaarinkin mukaan on tavattoman harvinainen aihe dokumenttielokuvalle.

Pia Andellin kaitafilmeistä ja arkistomateriaaleista kokoama Hetket jotka jäivät (2005) on myös dokumenttielokuva rakkaudesta. Se on kaunis, liikuttava ja henkilökohtaisuudessaan hyvin puhutteleva kertomus sodan julmuudesta ja rakkauden voimasta. Vaikka sota erottaakin nuorenparin toisistaan, rakkaus kantaa. Sodan päätyttyä he saavat jälleen toisensa ja elävät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka.

DocPointin Winners and Bestsellers -sarja esitteli nimensä mukaisesti kaupallisesti menestyneitä ja kriitikoiden ylistämiä elokuvia. Tässä sarjassa oli kaksi ylitse muiden.

Rize (LaChapelle, 2005) on niin aiheensa, henkilöidensä, visuaalisuutensa kuin tanssiesitystensäkin ansiosta huikea elokuva. Perinteisistä afrikkalaisista tansseista juurensa juontavat, vauhdikkaan musiikin siivittämät tanssiesitykset ovat uskomattoman upeita. Tarinan ytimessä on alati kasvava joukko mustia Los Angelesin slummeissa eläviä nuoria, jotka ryhtyvät tanssimalla vastustamaan alueella valtaapitävien jengien harjoittamaa raakaa ja sattumanvaraista väkivaltaa. Tanssiminen on myös keino päästä pois köyhyydestä koripallon ja nyrkkeilyn tapaan.

Murderball (Shapiro&Rubin, 2004) käsittelee tyystin toisenlaista ruumiillisuutta. Elokuva kertoo syystä tai toisesta pyörätuoliin joutuneiden nuorten miesten kehittelemästä kovaotteisesta pelistä. Harrastajien kesken peli kulkee nimellä murhapallo, sponsoreille peli esitellään korrektimmin pyörätuolirugbyksi. Kyseessä on joka tapauksessa vauhdikas rymistelypeli, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Molempien elokuvien keskiössä on hyvin eri tavalla liikkuva ruumis. Kiinnostavaa on, että molemmissa elokuvissa jännite ja kliimaksi rakentuu kilpailutilanteen ympärille. Rizessa tanssijengit kohtaavat elokuvan lopussa suuressa tanssibattlessa, jossa jyvät erotellaan akanoista. Murderballissa seurataan kahden kilpailevan murhapallojoukkueen, Yhdysvaltojen ja Kanadan, matkaa maailmanmestaruusottelusta Ateenan paralympialaisiin. Molemmat ovat myös erittäin hyvin tehtyjä, puhuttelevia ja visuaalisesti näyttäviä elokuvia.

Osittain DocPointissa esitettyjen elokuvien vastakkaisuus on näennäistä, osin täysin todellista. Olipa kyse vanhasta tai upouudesta, lyhyestä tai pidemmästä, värillisestä tai mustavalkoisesta, länsimaalaisesta tai aasialaisesta, yleispätevästä tai herkän henkilökohtaisesta, kaikki festivaalin aikana esitetyt elokuvat olivat osoitus elinvoimaisesta ja monimuotoisesta dokumenttielokuvasta.

Saija Holm

 © Film-O-Holic.com 2.2.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -