| Artisokka 2007
Mikä ihmeen
artisokka?
Artisokka-festivaali
(aiemmin Nainen vai Artisokka) on saanut nimensä Federico
Fellinin La Stradasta.
Siinä Il Matto toteaa Gesolminan
näyttävän enemmän artisokalta kuin
naiselta. Miksi juuri artisokalta?
Millainen vihannes artisokka oikein on?
Mitä tekemistä sillä on naisten tai
naiseuden kanssa?
Latva-artisokka on
kokoonsa nähden painava, kiinteä
herkku. Sen suojalehdet ovat pehmeitä
ja kätkevät sisäänsä ruoaksi
käytettävän kukkamykerön. Mykeröt
irrotetaan murtamalla ne poikki
esimerkiksi pöydänkulmaa vasten.
Maa-artisokka ei
yllättäen ole latva-artisokalle
mitään sukua. Maa-artisokkaa
kuvaillaan ilmavaivoja aiheuttavaksi
mukulakasviksi, joka kuuluu
auringonkukkien sukuun.
Artisokan sydämet
ovat marinadiin säilöttyä herkkua.
Vahvan, hieman kitkeränkin, makunsa
vuoksi ne jakavat kokeilemaan
uskaltaneiden mielipiteet. Toiset eivät
voi sietää niitä, toiset eivät voi
saada niistä kyllikseen.
Naisia ja artisokkia
Seitsemästä
festivaalilla nähdystä elokuvasta
viisi oli naisten ohjaamia. Ainoastaan Edward
Nortonin tuottama ja John Curranin
ohjaama romaanifilmatisointi Kirjava huntu
(USA, 2006) ja Bill Condonin Dreamgirls
(USA, 2006) ovat miesten ohjaamia.
Niidenkin päähenkilöt ovat naisia.
Kirjava huntu
on 1920-luvulle sijoittuva
parisuhdedraama, jossa Naomi Wattsin
esittämä uskoton nuori vaimo lähtee
bakteriologi-miehensä (Edward Norton)
kanssa koleraepidemia-alueelle Kiinan
syrjäseuduille. Ankarissa olosuhteissa
nuoripari on pakotettu kohtaamaan
toisensa ja ainakin yrittämään
ongelmiensa selvittämistä. Hieno
näyttelijäntyö, pohdiskeleva kuvaus
ja huumorilla maustettu dialogi saavat
jaksamaan ylipitkän ja
yllätyksettömän jäykistelyn
flegmaattiseen loppuunsa saakka.
Elokuvan lopetus ei todellakaan vedä
vertoja alkuperäistarinan, W.
Somerset Maughamin romaanin,
lopetukselle. Tämä elokuva on sekoitus
maa- ja latva-artisokkaa.
Dreamgirls on
Broadway-musikaaliin ja The
Supremesin tarinaan pohjaava
epätasainen ja ylipitkä
musikaalielokuva. Musiikkinumerot
nousevat välillä lentoon, mutta
repliikkien laulaminen on pelkästään
kornia. Loppua kohti komeaäänisen Jennifer
Hudsonin huikea laulukin hajoaa
huudoiksi.
Dreamgirlsin
toisessa pääosassa sievistelevä r’n’b-tähti
Beyoncé tuntuu varovan
ärsyttämästä ketään, mikä
paradoksaalisesti tekee hänen
valkokankaalla olemisestaan
äärimmäisen ärsyttävää. Loppua
kohti elokuva tuntuu lisäksi
muotoutuvan yhä enemmän Beyoncén
elämäkerraksi, mikä on paitsi
hämmentävää myös erinomaisen
epämiellyttävää. Dreamgirls
onkin määriteltävä
vatsanväänteitä aiheuttavaksi
maa-artisokaksi.
Railakasta
ruumiillisuutta
Naiselokuvan käsite
saa jostain syystä ajattelemaan
epärealistista romantiikkaa, hempeästi
tuulessa heiluvia verhoja ja
värisyttäviä suudelmia. Artisokan
elokuvista hailakka hempeys oli
kuitenkin kaukana. Kerronta oli
kiitettävän realistista ja
teeskentelemättömän suoraa.
Elokuvissa myös riitti seksiä, eikä
se ollut mitään viulujen säestämää
varjoteatteria, vaan suoraa, rajua
panemista.
Kirjavan hunnun
hikisistä tropiikkipanoista Sherrybabyn
(USA 2006) haavoitetun Sherryn (Maggie
Gyllenhaal) holtittomaan
ruumiinsa revittelyyn ja Red
Roadin rajuun rakasteluun,
Artisokka-elokuvien naiset olivat
ruumiillisia, lihallisia, haluavia ja
tuntevia ihmisiä.
Laurie Collyerin
ohjaama Sherrybaby on
tarina nuoresta ja viehättävästä
Sherrystä (Maggie Gyllenhaal).
Juuri vankilasta vapautunut Sherry
yrittää pysyä erossa päihteistä ja
huolehtia itsensä lisäksi myös
pienestä tyttärestään.
Suorituksestaan runsaasti kehuja ja
Golden Globe-ehdokkuuden saanut Maggie
Gyllenhaal laittaa itsensä likoon
huonoryhtisen, haavoitetun Sherryn
roolissa. Minut hän kuitenkin jätti
kylmäksi viedessään ruumiillisuutensa
kautta traumojaan ja ongelmiaan
kompensoivan Sherrynsä reippaasti yli
arkisen ilmaisun. Sherrybaby
horjuu maa-artisokan ja artisokan
sydämien välillä.
Sopivan kitkerää
herkkua
Andrea Arnold on
brittiläisen elokuvan kuuma nimi.
Oscar-palkitun lyhytelokuvan Wasp
(2004) ohjannut entinen tv-kuuluttaja
aloitti elokuvauransa varsin myöhään
ja suoraan huipulta. Keski-ikäisen
Arnoldin otteet ovat varmat, ilmaisu
omaperäistä ja itseensä luottavaa.
Red Road
(Iso-Britannia 2006) on ensimmäinen The
Advance Party -projektista valmistunut
elokuva. Kolmelle projektiin
osallistuneelle ohjaajalle annettiin
tehtäväksi ohjata elokuvat, joissa
kaikissa on samat Anders Thomas
Jensenin (After the Wedding
2006; Mifune 1999) ja Lone
Scherfigin (Italiaa
aloittelijoille 2000) luomat
henkilöhahmot. Red Road
palkittiin Cannesissa tuomariston
erikoispalkinnolla.
Red
Roadissa seurataan suuresta
menetyksestä toipuvaa Jackiea (Kate
Dickie), joka käyttää muistojen
murjomaa ruumistaan koston välineenä,
kostonsa paikkana. Arnoldin
esikoispitkä on tavattoman
ilmaisuvoimainen, rumankaunis taideteos,
joka muistuttaa Lynne Ramsayn (Ratcatcher
1999) toteavaa, raadollistakin
realismia.
Glasgow’n karuun
lähiöön sijoittuvassa elokuvassa
puhutaan niin leveällä
skottiaksentilla, että tekstityksen
puuttuessa osa dialogista jäi
mysteeriksi. Kielimuurin yli ponnistelu
verotti siinä määrin voimia, että se
häiritsi kokonaisuuden hahmottamista.
Sen verran vaikuttava kokemus Red
Road kuitenkin oli, että en
siitä yhdellä katsomalla saanut
kyllikseni. Selvä sydäntapaus siis.
Artisokka tarjosi viikonlopun verran
elokuvaelämyksiä. Jalat syvällä
äiti maassa, pää artisokanlatvojen
huminassa ja kitkerä sydän
herkullisessa marinadissa.
Saija Holm |