Artisokka-festivaali (aiemmin Nainen vai Artisokka) on saanut nimensä Federico Fellinin La Stradasta. Siinä Il Matto toteaa Gesolminan näyttävän enemmän artisokalta kuin naiselta. Miksi juuri artisokalta? Millainen vihannes artisokka oikein on? Mitä tekemistä sillä on naisten tai naiseuden kanssa?

Latva-artisokka on kokoonsa nähden painava, kiinteä herkku. Sen suojalehdet ovat pehmeitä ja kätkevät sisäänsä ruoaksi käytettävän kukkamykerön. Mykeröt irrotetaan murtamalla ne poikki esimerkiksi pöydänkulmaa vasten.

Maa-artisokka ei yllättäen ole latva-artisokalle mitään sukua. Maa-artisokkaa kuvaillaan ilmavaivoja aiheuttavaksi mukulakasviksi, joka kuuluu auringonkukkien sukuun.

Artisokan sydämet ovat marinadiin säilöttyä herkkua. Vahvan, hieman kitkeränkin, makunsa vuoksi ne jakavat kokeilemaan uskaltaneiden mielipiteet. Toiset eivät voi sietää niitä, toiset eivät voi saada niistä kyllikseen.

Seitsemästä festivaalilla nähdystä elokuvasta viisi oli naisten ohjaamia. Ainoastaan Edward Nortonin tuottama ja John Curranin ohjaama romaanifilmatisointi Kirjava huntu (USA, 2006) ja Bill Condonin Dreamgirls (USA, 2006) ovat miesten ohjaamia. Niidenkin päähenkilöt ovat naisia.

Kirjava huntu on 1920-luvulle sijoittuva parisuhdedraama, jossa Naomi Wattsin esittämä uskoton nuori vaimo lähtee bakteriologi-miehensä (Edward Norton) kanssa koleraepidemia-alueelle Kiinan syrjäseuduille. Ankarissa olosuhteissa nuoripari on pakotettu kohtaamaan toisensa ja ainakin yrittämään ongelmiensa selvittämistä. Hieno näyttelijäntyö, pohdiskeleva kuvaus ja huumorilla maustettu dialogi saavat jaksamaan ylipitkän ja yllätyksettömän jäykistelyn flegmaattiseen loppuunsa saakka. Elokuvan lopetus ei todellakaan vedä vertoja alkuperäistarinan, W. Somerset Maughamin romaanin, lopetukselle. Tämä elokuva on sekoitus maa- ja latva-artisokkaa.

Dreamgirls on Broadway-musikaaliin ja The Supremesin tarinaan pohjaava epätasainen ja ylipitkä musikaalielokuva. Musiikkinumerot nousevat välillä lentoon, mutta repliikkien laulaminen on pelkästään kornia. Loppua kohti komeaäänisen Jennifer Hudsonin huikea laulukin hajoaa huudoiksi.

Dreamgirlsin toisessa pääosassa sievistelevä r’n’b-tähti Beyoncé tuntuu varovan ärsyttämästä ketään, mikä paradoksaalisesti tekee hänen valkokankaalla olemisestaan äärimmäisen ärsyttävää. Loppua kohti elokuva tuntuu lisäksi muotoutuvan yhä enemmän Beyoncén elämäkerraksi, mikä on paitsi hämmentävää myös erinomaisen epämiellyttävää. Dreamgirls onkin määriteltävä vatsanväänteitä aiheuttavaksi maa-artisokaksi.

Naiselokuvan käsite saa jostain syystä ajattelemaan epärealistista romantiikkaa, hempeästi tuulessa heiluvia verhoja ja värisyttäviä suudelmia. Artisokan elokuvista hailakka hempeys oli kuitenkin kaukana. Kerronta oli kiitettävän realistista ja teeskentelemättömän suoraa. Elokuvissa myös riitti seksiä, eikä se ollut mitään viulujen säestämää varjoteatteria, vaan suoraa, rajua panemista.

Kirjavan hunnun hikisistä tropiikkipanoista Sherrybabyn (USA 2006) haavoitetun Sherryn (Maggie Gyllenhaal) holtittomaan ruumiinsa revittelyyn ja Red Roadin rajuun rakasteluun, Artisokka-elokuvien naiset olivat ruumiillisia, lihallisia, haluavia ja tuntevia ihmisiä.

Laurie Collyerin ohjaama Sherrybaby on tarina nuoresta ja viehättävästä Sherrystä (Maggie Gyllenhaal). Juuri vankilasta vapautunut Sherry yrittää pysyä erossa päihteistä ja huolehtia itsensä lisäksi myös pienestä tyttärestään. Suorituksestaan runsaasti kehuja ja Golden Globe-ehdokkuuden saanut Maggie Gyllenhaal laittaa itsensä likoon huonoryhtisen, haavoitetun Sherryn roolissa. Minut hän kuitenkin jätti kylmäksi viedessään ruumiillisuutensa kautta traumojaan ja ongelmiaan kompensoivan Sherrynsä reippaasti yli arkisen ilmaisun. Sherrybaby horjuu maa-artisokan ja artisokan sydämien välillä.

Andrea Arnold on brittiläisen elokuvan kuuma nimi. Oscar-palkitun lyhytelokuvan Wasp (2004) ohjannut entinen tv-kuuluttaja aloitti elokuvauransa varsin myöhään ja suoraan huipulta. Keski-ikäisen Arnoldin otteet ovat varmat, ilmaisu omaperäistä ja itseensä luottavaa.

Red Road (Iso-Britannia 2006) on ensimmäinen The Advance Party -projektista valmistunut elokuva. Kolmelle projektiin osallistuneelle ohjaajalle annettiin tehtäväksi ohjata elokuvat, joissa kaikissa on samat Anders Thomas Jensenin (After the Wedding 2006; Mifune 1999) ja Lone Scherfigin (Italiaa aloittelijoille 2000) luomat henkilöhahmot. Red Road palkittiin Cannesissa tuomariston erikoispalkinnolla.

Red Roadissa seurataan suuresta menetyksestä toipuvaa Jackiea (Kate Dickie), joka käyttää muistojen murjomaa ruumistaan koston välineenä, kostonsa paikkana. Arnoldin esikoispitkä on tavattoman ilmaisuvoimainen, rumankaunis taideteos, joka muistuttaa Lynne Ramsayn (Ratcatcher 1999) toteavaa, raadollistakin realismia.

Glasgow’n karuun lähiöön sijoittuvassa elokuvassa puhutaan niin leveällä skottiaksentilla, että tekstityksen puuttuessa osa dialogista jäi mysteeriksi. Kielimuurin yli ponnistelu verotti siinä määrin voimia, että se häiritsi kokonaisuuden hahmottamista. Sen verran vaikuttava kokemus Red Road kuitenkin oli, että en siitä yhdellä katsomalla saanut kyllikseni. Selvä sydäntapaus siis.

Artisokka tarjosi viikonlopun verran elokuvaelämyksiä. Jalat syvällä äiti maassa, pää artisokanlatvojen huminassa ja kitkerä sydän herkullisessa marinadissa.

Saija Holm

 © Film-O-Holic.com 15.2.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -