Pohjoismaisia näkymiä

Vuoden 2003 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien laajin teema oli pohjoismainen uusi elokuva. Monipuolisen sarjan parhaimmisto koostui sekä korkeatasoisesta viihteestä että taiteellisia ambitioita omaavista teoksista. Useissa teoksissa nämä määreet kulkivat myös sujuvasti vierekkäin.

Pohjoismaita pitkään vaivannut yhden neron taakka vaikuttaa ainakin osittain taittuneen. Lars von Trierin ei enää tarvitse yksinään riehua maailmalla todistelemassa pohjoismaisten tekijöiden innovatiivisuutta ja ammattitaitoa. Esikoisteosten poikkeuksellisen suuri määrä antaa vahvoja merkkejä uuden ohjaajasukupolven noususta. Rajattu otos pohjoismaisesta tarjonnasta todistaa, että peliä ei ole vielä menetetty amerikkalaisille tuotantoyhtiöille.

Humaania komiikkaa

Lempeä huumori on vaikea elokuvan laji. Usein liiallinen lempeys ja ymmärrys muuttuu viimeistään elokuvan puolivälissä tahmean siirappiseksi kyynelvirraksi. Norjalaiset Kitchen Stories ja Buddy todistavat lajityypin olevan kuitenkin mahdollinen. Ensimmäisessä tutkitaan pikkukylän poikamiehien keittiökäyttäytymistä ja jälkimmäisessä punnitaan ystävyyden perusarvoja.

Bent Hamerin ohjaama Kitchen Stories pohjaa ruotsalaisten 1950-luvulla kehittämiin kotitaloustutkimuksiin, joissa ulkopuolinen tarkkailija kartoittaa kohteen käyttäytymistä määrätyn periodin aikana. Jörgen Bergmarkin ja Bent Hamerin käsikirjoituksen komiikka perustuu alkutilanteen yksinkertaiselle mahdottomuudelle. Kuinka olla objektiivinen 24 tuntia vuorokaudessa tilassa, joka on vuorovaikutukselle otollinen?

Näyttelijöiden vähäeleisyys luo rauhallisen tunnelman, josta katseiden ja pienten yksityiskohtien kautta edetään kohti päähenkilöiden välille muodostuvaa ystävyyttä. Kitchen Stories luottaa ilmaisutyyliin, jossa tunnelman luominen ja tilanteiden rakentelu on jo puoli voittoa. Tyyliä on verrattu myös kaurismäkeläiseen elokuvailmaisuun, mitä se kieltämättä paikoitellen lähenteleekin. Elokuvan käsikirjoitus tukeutuu rehellisesti yksinkertaiseen lähtöasetelmaan, eikä yritä paisuttaa tarinaa kohti massiivisia loppuratkaisuja. Pienen ihmisen elämässä pienet asiat ovat tärkeitä.

Myös toinen norjalainen teos, Morton Tyldumin ohjaama Buddy, on aiheeltaan niin sanottu lämminhenkinen komedia. Määritelmä, joka useimmiten saa jättämään elokuvan väliin, palautuu Buddyn kohdalla miellyttäviin raameihin. Teemoiltaan perinteinen draamaelokuva ystävyyksistä, rakkauksista, maineesta ja kunniasta on harvinaisen tuore ja omassa kategoriassaan hyvin toimiva elokuva.

Buddy on tarina kolmesta kaveruksesta, joiden elämä muuttuu, kun heidän videopäiväkirjansa pääsee mukaan tv-ohjelmaan. Julkisuudessa näytetyt otteet paljastavat kohteistaan enemmän kuin oli tarkoitus ja pian heidän henkilökohtaiset traumansa ja ongelmansa ovat koko kansan puitavissa. Elokuvan perusote on mediakriittinen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä. Tyldumin ohjaus ei kuitenkaan ole poliittinen tai tuomitseva suuntaan tai toiseen, vaan keskittyy yksilötasolla tehtäviin valintoihin.

Elokuvan vahvuus onkin siinä, että se kuvaa ulkoapäin tulevien paineiden käsittelyä yksilön tai pienen ryhmän näkökulmasta. Tyldumin esikoisohjaus nousee draamakomedia-massan yläpuolelle näyttelijäkemian ja kerrontaa sävyttävän kekseliäisyyden takia. Jokaista kohtausta vie eteenpäin tarinaa jäsentävä yksityiskohta, joita löytyy soundtrack-valinnoista aina mehupurkkeihin asti. Näyttelijäporukka kuvasi ja improvisoi videopäiväkirjoissa nähdyt kohtaukset omatoimisesti, mikä näkyy myös elokuvan kokonaisuudessa. Asiaansa perehtyneiden näyttelijöiden työjälki on "harjoiteltua hengailua". Ilmaisussa yhdistyy roolihahmon kehittäminen ja näyttelemisen ulkopuolelta tuleva luonnollisuus, joka on viime kädessä elokuvan kantava voima.

Elokuvamuodon kokeiluja

Suomalaisedustuksesta uutta pohjoismaista elokuvaa mielenkiintoisimmillaan edustaa Esa Illin ensimmäinen pitkä elokuva Broidit. Muun muassa Apinajuttu -teoksestaan (2000) tunnetun Illin uusin elokuva perustuu improvisaatiotekniikkaan. Suomalais-eestiläisen yhteistuotannon tarina on muodostunut kuvauspäivien aikana improvisoiden.

Broidit on elokuva kahdesta veljeksestä, joilla on iso ikäero ja täysin erilaiset elämäntilanteet. Nuorempi veli Joni on kuolemansairas, mutta löytänyt sisäisen rauhan ja rakkauden. Isoveli Sami on elämän kovettama menestyvä valokuvaaja, joka lähtee hakemaan sairasta veljeään Suomeen hoitoon. Suomenlahden toisella puolella hän törmää pikkuveljen ja tämän tyttöystävän onneen.

Elokuvantekoa edeltänyt pitkä harjoitusjakso loi pohjan henkilöhahmoille ja heidän välisille suhteilleen. Kankaalla näkyvä materiaali on improvisoitua, kevyellä kalustolla ja luonnonvalossa kuvattua. Helposti väärille raiteille lipsuva ilmaisumuoto pysyy Broideissa aisoissa. Erityisesti Max Bremerin esittämä isoveli Sami kehittyy henkilöhahmona jatkuvasti ja vie tarinaa vahvasti eteenpäin. Jonia esittävä Aaro Vuotila saa hänkin ilmaisussaan läpi roolihahmonsa sisäiset liikkeet. Kaksikon väliset kohtaukset ovat kuin toisiaan hylkivien magneettien törmäilyä. Vastakohtien äärimmäisyys saattaa aiheuttaa nopeatempoiseen kerrontaan tottuneille ahdistusta, sillä keskustelut etenevät hitaasti ja oikeita sanoja on joskus etsittävä hiljaisuuden ja seisoskelun avulla. Illin teos on mainio esimerkki perinteisen elokuvailmaisun takaa löytyvistä mahdollisuuksista. Vaikkei improvisaatio elokuvahistoriassa olekaan uusi tekniikka, sitä on varsinkin Suomessa käytetty valitettavan vähän.

Tanskalaista kokeellisuutta edustava Christoffer Boen esikoisohjaus Reconstruction on laaja-alaisemmin elokuvan keinoja tutkiva pohjoismainen uutuus. Cannesin elokuvafestivaaleilla Kultaisen kameran voittanut elokuva tutkii esteettisessä muodossaan elokuvakerronnan, illuusion ja todellisuuden välisiä suhteita. Samankaltainen kysymyksenasettelu on tuttu muun muassa David Lynchin teoksista. Reconstructionin esikuvat ovat jäljitettävissä myös 1960-luvun ranskalaiseen uuteen aaltoon.

Elokuvassa tarina liukuu eteenpäin samojen kohtauksien toistuessa. Nikolaj Lie Kaasin esittämä päähenkilö Alex rakastuu Aimee nimiseen ruotsalaiskaunottareen (Maria Bonnevie) ja pian tapahtuman jälkeen Alexin maailma romahtaa. Tuttavat ja sukulaiset eivät tunne häntä ja maailma näyttäytyy hänen edessään muutenkin outona. Tapaaminen Aimeen kanssa, sitä edeltävät tapahtumat ja nykyhetki näyttäytyvät saman epävarmuuden leimaamina.

Teoksen audiovisuaalisen ilmaisun kokeellisuus tulee ilmi lähinnä kuvien rakenteessa. Alexin romahtanut todellisuus on häilyvä ja täynnä kontrasteja. Kamera pysähtyy välillä yksityiskohtien äärelle, mutta päästää niistä saman tien irti. Objektit ja henkilöhahmot kiertävät kuvissa pysähtymättä. Punaiset sävyt ja valokontrastit toimivat yhdessä ja erikseen alleviivaten Alexin pudotusta kuvitelmien ja todellisuuden epäselviin syvyyksiin. Tunteiden laskut ja nousut on käännetty visuaalisiksi elementeiksi, jotka kiertävät kehää.

Suurmiesten saappaita täyttämässä?

Pieni otos Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin pohjoismaisesta tarjonnasta antaa varsin positiivisen kuvan Pohjolan elokuvakulttuurin tilasta. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että festivaalielokuvista vain osa tulee kaupalliseen levitykseen, jota hallitsevat läpeensä kaupalliset rymistelyt ja kyynelkeitokset. Kaupallisuuden ja historian suurten elokuvaohjaajien ikeestä ponnistavat produktiot joutuvat raivokkaasti perustelemaan olemassaoloaan. Tanskassa Lars von Trier on omalla eksentrisellä tavallaan kuronut umpeen C.T. Dreyerin jättämää aukkoa ja avannut samalla ovia Christoffer Boen kaltaisille kuvanikkareille. Suomessa on pitkään turvauduttu Aki Kaurismäen teosten laatuun ja maineeseen kunnianhimoisten pienimuotoisten teosten jäädessä väliinputoajiksi Koivusalon ja Kaurismäen väliin. Esa Illin rohkea päätös lähteä improvisaation tielle innostaa toivottavasti muitakin kokeilemaan elokuvan mahdollisuuksia.

Kiehtovinta ja tuntemattominta elokuva-aluetta edustaa kuitenkin Pohjoismaiden läntinen siipi eli Norja ja Islanti. Kummankin maan elokuvatuotanto on saanut päälle uuden vaihteen. Kekseliäät käsikirjoitukset, henkilöhahmojen välittömyys ja vähäeleinen huumori yhdistävät useimpia teoksia. Islantilaisen Dakur Karin esikoiselokuva Nói Albinói suosii hieman mustempaa huumoria kuin Baltasar Kormákurin 101 Reykjavík (2000). Elokuva risteilee melankoliasta petollisen kauniisiin maisemiin ja toivonkipinöihin. Karin elokuvassa huumori on absurdia ja ymmärtäväistä. Tarinaa pohjustaa luonnonvoimien määrittelemä elämä ja kuolema. Olisiko teosten teeskentelemättömyys ja herkkä tunnelmallisuus selitettävissä sillä, että taakkana ei ole tiukkaa kansallisen tuotannon omakuvaa, joka pitäisi täyttää?