Lontoon elokuvajuhlat – yksi festivaali, kaksi juhlaa?

Lontoon elokuvajuhlat huikaisivat laajuudellaan, yleisöystävällisyydellään, julkisuudellaan ja julkkiksillaan. Kauneinta syksyään eläneen kaupungin keskustaan, Odeon-teatterin eteen, levitetyllä punaisella matolla näyttäytyivät esimerkiksi Kate Winslet, Ben Affleck ja Matt Damon, sekä eräs kazakstanilainen toimittaja. Punaisen maton ympärille pakkautui jo hyvissä ajoin äänijänteitään notkistanut ihmismassa, jolle festivaalin paras anti oli sillä matolla.

Tämän ihmismassan näkeminen herätti miettimään, että käynnissä olivat kahdet juhlat. Toisille ne olivat hedonistiset kaksi viikkoa audiovisuaalisessa ekstaasissa. Toisille samat festivaalit olivat idolikulttuurin juhlapäivät, jotka tarjosivat mahdollisuuden nähdä vilauksen ihaillusta näyttelijästä tai ohjaajasta, tuottajasta tai kuvaajasta. Molemmille ryhmille oli tarjolla hetki utopiassa, pakotie arjen harmaudesta.

Kaipausta ja vanhaa kunnon iloa

Festivaalin 180 pitkää ja satakunta lyhyttä elokuvaa olivat Berliinin, Cannesin, Venetsian ja Sundancen festivaalien ohjelmistoista tuttuja, kehuttuja ja palkittuja teoksia. Festivaalien festivaali tekeekin parissa viikossa kymmeniä kulttuuritekoja tarjotessaan yleisölle mahdollisuuden nähdä elokuvia, joista useimmat eivät ole tulossa teatterilevitykseen Iso-Britanniassa.

Ohjelmiston kaksi ehdotonta helmeä olivat saksalaisen Valeska Grisebachin Longing (Sehnsucht, 2006) ja amerikkalaisen Kelly Reichardtin Old Joy (2006). Molemmissa elokuvissa on yksinkertaisuudessaan nerokas, täydellisen uskottava tarina ja samastuttavat, kiinnostavat henkilöt. Pääosassa ovat vahvat tunteet ja tunnelmat, avara kerronta jättää tilaa tulkinnoille. Molemmat ovat rohkean omaperäisiä, näkemyksellisiä elokuvia.

Longingissa seurataan nuorta, suoraselkäistä, palomiestä, Markusta (Andreas Müller). Markus on vaitonainen mies, joka pyrkii hyvään ja kaipaa jotain määrittelemätöntä. Selittämättömän kaipauksen seuraaminen johtaa kuitenkin tilanteeseen, jossa hänen on mahdotonta toimia oikein kaikkia kohtaan. Ristiriitatilanne ajaa nuoren miehen henkilökohtaiseen kriisiin. Taustalla kuljetetaan Romeon ja Julian klassista rakkaustragediaa, kuin muistutuksensa siitä, kuinka kaikki on jo ainakin kertaalleen kerrotun toistoa. Tunnustaessaan tarinansa kuluneisuuden, elokuva saa odottamatonta tuoreutta ja kasvaa pelkkää pastissia syvemmäksi tragediaksi.

Old Joy on Jon Raymondin samannimiseen novelliin pohjaava kompakti kulttipätkä. Muusikko Bonnie "Prince" Billynäkin tunnetun Will Oldhamin ja Daniel Londonin esittämät kaverukset Kurt ja Mark lähtevät vuosien jälkeen viettämään yhteistä viikonloppua erämaahan. Oldhamin Kurt on tapahtumien liikkeelle paneva voima, tarinoidensa kautta ystävyyden, mieheyden, muutoksen ja rakkauden teemoja pohtiva hurjan hieno mies. Londonin Mark on hiljaisempi, etäisempi ja varautuneempi kuuntelija, tilanteiden kehittymisen kannalta välttämätön läsnäolija. Old Joy on kuin toinen, pienempi ja syvempi, versio Annie Proulxin Brokeback Mountain -novellista.

Kylmää, raastavaa rakkautta

Turkkilaisen Nuri Bilge Ceylanin (Uzak, 2003) uusin elokuva Climates (Iklimer, 2006) on kriisiin joutuneen rakkauden tarina. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen avioliitto on särkymässä. Molemmat ovat onnettomia, mies lisäksi uskoton. Pariskunnan tiet eroavat vain yrittääkseen yhtyä uudelleen. Elokuvaa on varmasti tehty vereslihalla, tunteet tuntuvat kuitenkin paikoin liioitelluilta. Elokuvaan tuo ristiriitaisen lisänsä se, että aviokriisiä potevaa pariskuntaa näyttelee tosielämän aviopari Nuri Bilge ja Ebru Ceylan.

Iranilaisessa Time Frozessa (Ali Reza Amini, 2006) on kylmä. Nuori nainen kahlaa, ryömii, konttaa ja juoksee lumessa, loskassa, jäässä ja sohjossa. Hän on pyrkimässä vartioidun rajan yli, mutta pakoa jarruttaa anonyymin rakastetun odotus. Yksinkertainen idea ja ankara miljöö ovat kiinnostava lähtökohta tälle monologin varassa kulkevalle elokuvalle. Alkuasetelman asettamaa lupausta ei kuitenkaan valitettavasti lunasteta, monologi on jankkaava ja yksitasoinen, hahmo ja tapahtumat jäävät epäselvyydessään etäisiksi.

Kylmäksi jättää myös Running Stumbled (USA, 2006). Se on nuoren John Maringouinin tutkielma omasta, tärviölle joutuneesta, isästään. Valitettavasti tämä vajaasti taustoitettu tarina on kuin valkokankaalle heijastettua tosi tv:tä. Ohimennen mainitaan isän olleen joskus komea ja kunnianhimoinen, mutta kiinnostavaan kysymykseen, mikä meni vikaan, ei anneta vastausta.

Tiikereitä ja lupauksia

Nuoren Cam Archerin nimi on syytä laittaa muistiin. Muiden muassa Gus Van Santin tuottama Wild Tigers I Have Known (USA, 2006) on aidosti ja rohkeasti erilainen elokuva. Se on pintatasoltaan kertomus nuoren pojan seksuaalisesta heräämisestä, aihe, jota Archer on käsitellyt aiemmissakin töissään. Elokuvassa riittää kauniita poikia, hivelevää musiikkia, huikeaa luonnon kuvausta ja hauskan herkkiä unijaksoja. Elokuvan muoto on kokeellinen ja niin omaperäinen, että vaikka työ paikoin horjahteleekin, pelkkä muodon kiinnostavuus kannattelee sitä näiden heikompien hetkien yli. Wild Tigers I Have Known on vahva lupaus tulevaisuuteen.

Lupaava on myös norjalainen Joachim Trier. Hänen lyhytelokuvansa Procter (2002) kahmi lukuisia palkintoja ja mainetta nuorelle ohjaajalle. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Reprise (2006) on vielä hieman keskeneräinen ja paikoin turhan laajalle leviävä, mutta kaiken kaikkiaan lupaava ja kiinnostava ohjaustyö.

Pettymyksiä

Suurimmat pettymykset aiheutuivat näkemättä jääneistä elokuvista. Lukas Moodyssonin Container (Ruotsi, 2006), Roger Michellin Venus (Iso-Britannia, 2006) Ying Lianin Taking Father Home (Kiina, 2005) ja Tsai Ming-Liangin I Don’t Want to Sleep Alone (Malesia, 2006) ja My Stinking Kid (Taiwan, 2004) tulevat toivottavasti vielä jossain vastaan.

Lyhytelokuvanäytökset tarjosivat yllättävän paljon pettymyksiä. Mainitsemisen arvoisia ovat oikeastaan vain norjalaisen Bobbie Peersin royandersonmaisen lakoninen Sniffer (2006) ja ruotsalaisen Jonas Odellin eri tekniikoin toteutettu animaatio Never Like The First Time! (Aldrig som den första gången!, 2006).

Pettymyksen aiheuttivat myös isolla rahalla tehdyt, Suomenkin teattereihin todennäköisesti saapuvat Little Children (USA, 2006) ja Breaking and Entering (Iso-Britannia, 2006).

Näyttelijänä (mm. Eyes Wide Shut, 1999) uransa aloittaneen Todd Fieldin ohjaama Little Children alkaa lupaavasti, mutta hajoaa pian joka suuntaan sohivaksi sillisalaatiksi. Alussa varsin kiinnostavat hahmot jäävät lopulta ohuiksi tyypeiksi. Eritoten pedofiilihahmon käsittely on kliseisessä stereotyyppisyydessään pelkästään vastenmielistä.

Anthony Minghellan (Englantilainen potilas, 1996; Cold Mountain, 2003) uutuus, Breaking and Entering, on komea ja suuri, isoilla nimillä tähditetty elokuva, joka kumisee onttouttaan. Kliseistä kliseisemmät hahmot ja ennalta arvattavat juonenkäänteet ovat turhauttavan tylsiä ja epäkiinnostavia. Elokuvan kohokohta tuli sen jo loputtua vessajonossa, jossa ikääntynyt naishenkilö selitti silmät loistaen heränneensä näin aikaisin ihan vain Jude Law’n takia. Hymyilytti. Siinä se oli. Jude Law’iin kiteytyi näiden festivaalien kaksijakoisuus.