ESPOO CINÉ 2003

Virallisen propagandan mukaan Espoo Ciné -elokuvajuhla onnistui odotusten mukaisesti. Alustavien tietojen perusteella kävijämäärä oli noin kaksikymmentäyksituhatta kävijää, eli yleisömäärä nousi kuulemma hienoisesti edelliseen vuoteen nähden. Festivaalilla esitettiin 83 elokuvaa, joista vajaa parikymmentä oli lyhyitä tai puolipitkiä. Lähes yhdeksänkymmentä prosenttia esitetyistä elokuvista oli eurooppalaista tuotantoa. Käytössäni olleen rajoitetun ajan puitteissa ehdin katsoa vain kymmenkunta teosta, jotka yritin valikoida edustamaan mahdollisimman hyvin kirjavuudestaan tunnetun festarin antia.

Huippukohtia

Ei ollut kaiketi yllätys, että päätöselokuva, François Ozonin Swimming Pool (Ranska, 2002), myytiin loppuun. Elokuva piti hyvin ennakkopuffin antamat lupaukset tarjoten monenlaisia ja -tasoisia nautintoja. Charlotte Ramplingin uran uusi nousu on viimeistään tämän elokuvan myötä tosiasia ja Ludivine Sagnierin asettaminen hänen vastanäyttelijäkseen heijastelee vanhan tähden omaa menneisyyttä 1960-70-lukujen seksisymbolina. Välillä jopa campin rajalla tasapainoileva kuvaus saa selityksensä viimeistään elokuvan loppumetreillä, jolloin katsoja joutuu tarkistamaan käsityksiään siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut ja mikä on vain kuvitelmaa.

SolarisMaailmalla jostain syystä ristiriitaisen vastaanoton saanut Solaris (USA, 2002) on parasta Steven Soderberghia sitten Trafficin. Lemin ja Tarkovksin puritaanit ystävät eivät voi tietenkään tyytyä mihinkään, minkä tähden ohjaaja ei ole heitä kosimaan lähtenytkään, vaan on rakentanut oman tarinansa rakkauden, menetyksen, muistin, identiteetin, aitouden ja jäljittelyn vaikeille teemoille. Avaruusaseman eristynyt ympäristö tarjoaa kuitenkin ideaalin laboratorion niin Solariksen salaperäiselle älymerelle kuin ohjaajallekin: hiljaisissa, steriileissä tiloissa harvojen päähenkilöiden -samoin kuin heitä seuraavan katsojan - ajatukset fokusoituvat tarkkailemaan pienimpiäkin poikkeamia ja vihjeitä todellisuuden, muistin, toiveiden ja unien limittyvässä kudoksessa. Usein Soderbergh ei tarvitse dialogiakaan, vaan antaa musiikin, unisten kamera-ajojen, epäloogisten esillepanojen ja utuisen Solariksen toteuttaa taikuuttaan. Elokuva ei ole tulossa Suomessa teatterilevitykseen, mikä on sääli, sillä visuaalinen puoli on saatu varsin näyttäväksi. DVD kannattaa silti ostaa.

Siirtolaisuus

Tänä vuonna Espoo Ciné järjesti toista kertaa yleisöäänestyksen festivaalilla esitettävästä eurooppalaisesta elokuvasta, joka ansaitsisi tulla teatterilevitykseen Suomessa. Ehdokkaiden joukossa yhteensä kolmisenkymmentä elokuvaa, joista jokainen sai ääniä. Voittajaksi selviytyi täpäräsi Fatih Akinin ohjaama, Saksassa asuvan siirtolaisperheen elämää käsittelevä elokuva Solino (2002). Ansaittu voitto perustui monille seikoille: lämminhenkiselle perhekuvaukselle, aisoissa pysyneelle, ei-fetisoidulle periodimateriaalille 1960- ja 1970-luvuilta, hienosti tasapainossa pysyville henkilökemioille sekä todenmakuisesti käsitellylle, jatkuvasti ajankohtaiselle yleiseurooppalaiselle aiheelle, siirtolaisuudelle. Solino kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa myös kaupallisessa teatterissa, vaikka toiseenkin kertaan.

Vielä Solinoakin väkevämpiin tehoihin ylti Lichter (Saksa, Hans-Christian Schmid, 2002). Itä-Euroopasta Puolan kautta Saksaan pyrkivistä laittomista pakolaisista ja heitä (ehkä) auttavista paikallisista kertova tarina johdattaa katsojan kerta toisensa jälkeen äärimmäisiin tilanteisiin, joissa altruismi ja itsekkyys, vieraiden hätä ja omat ongelmat, lojaalisuus ja petturuus löytyvät kaikenlaisista, niin pirullisista kuin sympaattisistakin, ihmisistä. Rajoilla ja rajatiloissa kaikki on kaupan, raha ylittää moraalin, raadollisuus, välinpitämättömyys ja epätoivo rehottavat. Eikä loppua näy pakolaisten kärsimyksille ja uusille, sinnikkäille yrityksille.

Dokumentaarisuutta

Dokumenttielokuva The Kid Stays in the Picture (USA, Nanette Burstein & Brett Morgan, 2002) kertoo yksityiskohtaisesti 1960-70-luvun Hollywoodin tuottajamoguli Robert Evansin noususta, tuhosta ja selviytymisestä. Paramountille Love Storyn, Kummisedän ja Chinatownin kaltaiset populaarit klassikot tuottanut Evans toimii itse kertojana, eikä muiden osallisten ja kollegojen mielipiteitä juuri kuulla, mikä verottaa lopputuloksen uskottavuutta. Samalla dokumentti saa yhä enemmän ennalta määrätyn tarinan muotoista kaarta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen tietopaketti kulissien takaisen Hollywoodin valtataisteluista.

Bloody SundayToinen dramatisoitu dokumenttimateriaali löytyy Bloody Sundaysta (UK/Irlanti, Paul Greengrass, 2001), kenties festivaalien parhaasta elokuvasta. James Nesbittin (tv-sarja Rimakauhua ja rakkautta) tunteella kuvaama pasifisti Ivan Cooper putoaa aran toivon ilmapiiristä kauhuun todistaessaan brittisotilaiden summittaista väkivaltaa mielenosoittajia kohtaan Derryn Verisenä Sunnuntaina 30.1.1972. Nopealle filmille käsivaralla kuvattu elokuva näyttää tasapuolisesti niin marssijoiden keskinäiset erimielisyydet ja RUC:n maltillisuuden kuin laskuvarjojääkäreistä löytyvät berserkit ja skeptikot, mutta loppupäätelmä voi olla vain yhdenlainen. Kolmetoista kuollutta, useat heistä alle 20-vuotiaita, ovat taivaanlahja radikalisoituvalle IRA:lle, kuten murtunut Cooper lopussa toteaa: "All over town young boys and men are joining in. And you will reap the whirlwind." IRA:n pommituskampanja laajeni seuraava vuonna Englantiin tuhoisin seurauksin. Tajunnan vangitsevaa ja historiallisella uskottavuudella pönkitettyä huippuelokuvaa.

Homoteemoja

Ventura Ponsin ohjaama Food of Love (Saksa/Espanja 2002) ei ollut paras mahdollinen valinta oman festarikokemukseni avaajaksi. Musiikinopiskelija haaveilee pianistin urasta ja hakeutuu kuuluisan Robert Kenningtonin kiertoradalle ja lopulta tämän rakastajaksi. Mielenkiintoisten teemojen tapailu luhistuu hapuiluksi, joka ei tyylillisesti uskalla venyä campiin saakka tai syventyä draaman monimutkaisempaan erittelyyn. Jäykät, väliin jopa tahattoman koomiset näyttelijäsuoritukset eivät paranna asiaa.

Homoelokuvarintamalla pärjäsikin paremmin espanjalaisen Alfonso Albaceten I Love You Baby (2001), jossa keskeinen ongelma on maalaispojan kaapista ulos tuleminen ja seksuaalinen harhailu hetero-homo-bi-kolmiossa. Rakkaus on sama kiduttava, orjuuttava, kaiken kattava, surkean ihana tunne kaikille taipumuksista huolimatta ja piiskaa ihmiset omituisiin, virtuoosimaisiin suorituksiin rakastetun voittamiseksi takaisin. Nuoret, rennot näyttelijät tavoittavat vaivattoman oloisesti sympatian rekisterit, jotka tyystin puuttuivat Food of Lovesta.

Taiwanilais-ranskalaista Lanse da meniä (Chih-yen Yee, 2002) markkinoitiin uutena Fucking Åmålina. Lukas Moodyssonin elokuvaan löytyy kyllä joitain yhtymäkohtia, kuten lesbotematiikka, koulu ja murrosikä, mutta kyse on silti hyvin eri tyyppisistä elokuvista. Tyyli on Lansessa paljon vähäeleisempi, hitaampi ja hiljaisempi, mikä antaa aikaa pohtia ujojen päähenkilöiden sisäänsä sulkemaa tunnekuohua. Loppu ei ole yhtä onnellinen kuin ruotsalaiselokuvassa, vaan monet tarinalinjat ikään kuin haihtuvat, unohtuvat tai eivät koskaan paljasta motivaatioitaan oikeille henkilöille.

Riemukkaimmat naurut Pink Zonella kirvoitti Luka Pecelin lyhäri Glaadiator (USA, 2001). Trailerin muotoon koottu tarina viittaa kieli poskessa Ridley Scottin Gladiaattoriin (2000) ja tekee gladiaattorista kajaalikulmaisen pyrstötähden, joka Colosseumille sijoittuvassa kliimaksissa peittoaa vastustajansa puolimetrisellä dildolla.

Fantasiaa

Melies d’Argent -kilpailuun osallistunut Aro Tolbukhin en la mente del asessino (Espanja/Meksiko, Agustí Villaronga, Lydia Zimmermann & Isaac P. Racine, 2002) ei aivan lunastanut synapsin lupailemia tyyli- ja tunnelmasfäärejä. Silti "dokumenttia", sisäistä monologia ja rekonstruktiota sekoittava sarjamurhaajan takaperin etenevä elämäkerta onnistui luomaan vaikuttavia episodeja, jotka yltivät kuumeisesta sisällissotaviidakosta psyykkisten perheongelmien repimään unkarilaiskartanoon. Jaksoja yhdisti painostava sarja tuleen liittyviä kuolemantapauksia huippunaan henkeäsalpaavan "kaunis" hidastettu kohtaus portaita alas juoksevasta palavasta morsiamesta. Tarinan uloimmalla kehällä nykyhetkessä (?) ei lopulta enää voi tietää, mihin Tolbukhinin (jos se edes on hänen nimensä) kertomuksissa voi uskoa.

Méliès-kilpailun voitti Deathwatch (Iso-Britannia/Saksa, Michael J. Bassett, 2002). Juryn perustelut kuuluivat seuraavasti: "Deathwatch on ensi katsomalta kauhukuvastoa hyödyntävä elokuva yliluonnollisista tapahtumista ensimmäisen maailmansodan rintamalta, mutta se onnistuu nousemaan suorastaan dantelaiseksi vertauskuvaksi sodan kauhistuttavuudesta ja järjettömyydestä. Se kertoo shokeeraavasti ja tiheällä otteella äärirajoille ajetuista erilaisista ihmisistä ja epäinhimillisten olosuhteiden tuottamista väistämättömistä valinnoista, jotka tuottavat tarinan päähenkilöille kullekin oman henkilökohtaisen helvettinsä. Deathwatch on tehokkaasti rajallisia resursseja hyödyntävä suljetun tilan kauhudraama, joka kertoo klassisen sanomansa tiiviisti ja intensiteetillä. Sodan mielettömyys ja säännöistä piittaamattomuus heijastuu tarinassa vahvana, ja ahdistavaan tunnelmaan on onnistuttu limittämään myös sysimustan huumorin hetkiä. Visuaalisesti tämä juoksuhaudan kiirastuli on lähes tyylitellyn eheä ja näyttelijäsuoritukset intensiivisiä."

Naisasiaa

Calendar GirlsCalendar Girls -elokuvassa (UK, Nigel Cole, 2002) elämä kulkee rauhallisia raiteitaan Knapeleyn Naisten Yhdistyksen jäsenten keskuudessa. Kaikki muuttuu, kun erään jäsenen mies kuolee syöpään. Yhdessä rouvat päättävät ryhtyä hyväntekeväisyystempaukseen syöpäsairaiden hyväksi - kuvauttamalla itsestään ja muista yhdistyksen jäsenistä alastonkalenterin. Niin konservatiivinen ja byrokraattinen mielenlaatu kuin perhe- ja ihmissuhteet luovat ongelmia suunnitelman toteuttamiselle. Fokusoiminen keski-ikäisten naisten harrastuksiin ja kansalaistoimintaan on sinänsä virkistävän poikkeuksellista, mutta ei Colen ohjauksessa onnistu uudistamaan elokuvatyypin kliseisen tutuilta vaikuttavia kulku-uria.

Naisten selviämisen tematiikassa Lykkevej (Tanska, Morten Arnfred, 2002) vie sympatiapisteet. Viisikymppinen Sarah joutuu ottamaan eron miehestään ja aloittaa elämäänsä uudelleen keskiluokkaisessa tanskalaislähiössä. Katkerasta suloiseen ja paatoksesta huumoriin vaihtelevalla elämänmakuisella otteella joukko ilmeikkäitä näyttelijöitä tulkitsee osuvasti pienporvarillisen olemassaolon nousuja, laskuja, uskalluksia, pidättymisiä, iloja ja suruja. Kaikkea värittää tutunoloinen skandinaavinen liberaali "aikuisuus", joka tyystin puuttuu vastaavia aiheita käsittelevistä amerikkalaisista elokuvista.

Yleisöseminaari

Tämän vuoden yleisöseminaarissa keskusteltiin elokuvasta ja kritiikistä. Paneelissa istuivat puheenjohtajana mediatutkija Veijo Hietala sekä toimittaja Johanna Grönqvist, akateeminen sekatyöläinen Kaarina Hazard ja kriitikko Ywe Jalander. Alusta alkaen kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että viime vuosien merkittävin ilmiö kritiikin kentässä on ollut puffauksen tai elokuvaesittelyn ja varsinaisen kritiikin välisen rajan hämärtyminen.

Ehkä hieman odotetustikin vanhemman elokuvakerhosukupolven edustaja Jalander murehti eniten arvottavan kritiikin rappeutumista, "passivoivan" ja "kaavamaisen" Hollywood-elokuvan valta-asemaa ja liputti eniten "hyvän" ja "taiteellisen" elokuvan tunnistamisen mahdollisuutta ja tarpeellisuutta. Hazard korosti myös valtavirta- ja Hollywood-elokuvan mielenkiintoisuutta ja tärkeyttä elokuva- ja muun kulttuurin tutkimukselle: "huonotkin" elokuvat voivat olla hyviä ajankuvia. Hän kyseenalaisti mahdollisuuden löytää mitään yksiselitteisiä kriteerejä hyvälle ja huonolle elokuvalle ja piti kriitikon reflektiivisyyttä, omien motivaatioiden ja ideologioiden eksplisiittistä esittämistä tärkeänä. Näissä väittelyissä keskustelu tuntui hieman kärsivän sumeista ja päällekkäisistä käsitteellistyksistä. Termit "hyvä" ja "taiteellinen" vertaantuivat usein toisiinsa, vaikka pitäähän myös "viihde-elokuvan" olla esimerkiksi hyvin tuotettu ja kerrottu tarina - muuten ihmiset eivät katsoisi niitä niin sankoin joukoin.

Hyvän ja huonon kriteerit vaihtelevat elokuvalle asetettujen tavoitteiden mukaan. Hietala pääsi lopulta tähän problematiikkaan ja ehdotti kritiikille kunkin genren tarkoitusperistä ja motivaatioista ponnistavaa lähestymistapaa; on aivan turhaa syyttää ja teilata vaikkapa splatter-elokuvia sen tähden, etteivät ne täytä parametrisen kerronnan (taide-elokuvat) kriteerejä. Kriitikon tulisi tavallaan toimia kuluttaja-asiamiehenä, joka katsojan puolesta tarkastaa, pitävätkö elokuvasta etukäteen annetut lupaukset paikkansa, Hietala pohti.