KATTAVIA POLKUJA ELOKUVAKARTALLA

Kahdennentoista kerran järjestettävä Espoo Ciné kunnostautui tänäkin vuonna esittämällä laajan kaistaleen erilaisia, lähinnä eurooppalaisia elokuvia. Ohjelmaa oli ehkä tiivistetty hieman edellisvuodesta, mutta mukaan mahtui silti 60 pitkää ja 12 lyhyttä elokuvaa. Erityisen selvästi näkyi pohjoismaisen elokuvan uusi nousi, ja ohjelmassa olikin mukana sekä keskeiset parin viime vuoden kotimaiset elokuvat että uutuuksia muun muassa Tanskasta ja Norjasta. Muista Euroopan maista Ranska ja Espanja olivat hyvin edustettuina.

Avajaiselokuvan rituaalin toimitti itseoikeutetusti Jarmo Lampelan piakkoin ensi-iltansa saava Joki, jossa tehtaan varjossa sijaitsevan Äänekosken kaupungin kautta avataan keskenään risteävien ihmiskohtaloiden kirjoa. Liiallisesta laajuudestaan huolimatta hahmogalleria on hyvin elävä ja todenmakuinen. Joki lukeutuu tämän syksyn suuriin kotimaisiin tulokkaisiin nuorta rakkaustarinaa kuljettavan, Arto Lehkamon ohjaaman, Young Loven rinnalla. Tänä vuonna elokuvajuhlat päätökseensä vei Captain Corelli’s Mandolin - yksi harvoista yhdysvaltalaisista kassamagneeteista, joita Espoo Cinén ohjelmakartalta löytyi. Aiemmin menestyselokuvasta Shakespeare in Love (1998) tunnetun ohjaajan John Maddenin uutuus hakee romanssinsa taustanäyttämöä toisesta maailmansodasta, italialaismiehityksen alla olevalta kreikkalaiselta saarelta. Nämä eivät edusta elokuvajuhlien ohjelmallista ääripäätä, vaan vastapaino rakkaudessa kärsiville ja iloitseville ihmisille saadaan jostain aivan muusta.

Verta valkokankaalla

Vuotuinen eurooppalaisen fantasiaelokuvan kilpailusarja Méliès d’Argent sisälsi sekä dialogitonta ja kokeilevaa, perinteisestä elokuvailmaisusta poikkeavia teoksia että uutta ranskalaista suurtuotantoa lähinnä kotimaassaan yli viisi miljoonaa katsojaa keränneen Le Pacte des loupsin (Brotherhood of the Wolf, 2001) muodossa. Christophe Gans on ohjannut tästä historiallisesta toimintakauhuelokuvasta selvästi ylipituisen tyylilajien sekamelskan, joka tiivistettynä olisi ehdottomasta puolustanut paikkaansa tyylikkäänä ja eeppisenä tarinana. Uskomattomia juonenkäänteitä ja ihmiskohtaloita elokuvassa riittää liiaksikin asti. Vaikka elokuva tyytyy juoksuttamaan eteenpäin kertomusta, jota ei selvästikään olla ajateltu loppuun asti - tai osattu lopettaa ajoissa - on siinä silti päätähuimaavaa visuaalista potkua ja aikamoista adrenaliinipyrskähdysten aihetta.

Puuduttavaa oli havaita, että kauhuelokuva kaikesta tyylillisestä innovatiivisuudestaan huolimatta ei tunnu kehittyvän juuri suuntaan jos toiseenkaan. Jossakin vaiheessa ja tilanteessa joku on mennyt erehtymään ja luulemaan, että mahdollisimman paljon verta kankaalle mahdollisimman groteskein keinoin olisi se jalusta, jonka pohjalle hyvä kauhu rakennetaan. Tämän todistivat lähinnä John Carrin misogynistiset lyhytelokuvat Creepy Crawly (1994) ja The Fragile Skin (2000), mutta samaa vanhaa toistivat myös "italokauhun mestarin", Dario Argenton uutuus Sleepless (Non ho sonno, 2000) sekä brittiläinen Lighthouse (1999). Psykopaattimurhaaja ja uhrit eristetyssä tilassa, verisin rituaalein noituvat alastomat naiset, elävät kuolleet ja torakkalaumat eivät kerta kaikkiaan pysty tuomaan burn-outista kärsivään genreen mitään uutta. Kaikki tämä tuntuu ajoittain jopa silkalta haaskaukselta: niin innovatiivinen ilmaisultaan ja kuvakieleltään kuin ranskalainen Le Rat (2000) olikin, se kärsi monien kohtalotoveriensa rinnalla tarpeettoman mässäilyn aiheuttamasta vaivautuneisuuden ja liioittelun ikävästä mausta.

Erikseen on kuitenkin mainittava ruotsalainen, Michael Hjortin esikoiselokuva Det Okända (The Unknown, 2000), joka oli se sääntöä vahvistava poikkeus. Siinä viisi biologia lähtee tutkimaan palanutta metsäkaistaletta tarkoituksenaan selvittää kuinka elämä on uusiutunut tuhoalueelle. He löytävät oudon, karrelle palaneen eliön jonka alkuperää tai lajia he eivät pysty määrittämään. Joukko päättää ottaa eliön mukaansa jatkotutkimuksia varten, ja tätä päätöstä he arvatenkin saavat katua monen monta kertaa. Det Okända on julistettu muutaman vuoden takaisen menetystarinan, The Blair Witch Projectin (1999), hautaajaksi useaankin otteeseen - ja jotakin tästä ehkä pitää paikkansa. Nyt ei luoteta pelkästään pimeän ja yöllisen metsän nostamiseen selkäpiin väristyksiin, vaan monet paranoian ja pelon hetken tapahtuvat päivänvalossa vihjaten ja eleitä käyttäen. Elokuva voitti Luxemburgin Méliès d’Argent -kilpailun.

Espoo Cinén vastaavassa kilpailussa voiton sen sijaan otti Pierre-Paul Rendersin elokuva Thomas est amoureux (Thomas in Love, 2000). Se on satiirinen ja erittäin omaperäinen, lähitulevaisuuteen sijoittuva elokuva yksinäisestä ja eristäytyneestä miehestä, joka on luovuttanut elämänsä hallinnan Globalille, vakuutusyhtiölle, joka huolehtii asiakkaidensa henkisestä ja materiaalisesta hyvinvoinnista. Vieraantuneen päähenkilön koko maailma rajoittuu näyttöpäätteen välittämään kuvaan - josta myös miltei koko elokuvan kerronta koostuu. Rakkauden, fyysisen ja henkisen kontaktin janon ja pelon samanaikaisuuteen kilpistyvä elokuva on varmasti eräs mielenkiintoisimmista virtuaalisuuden sekä verkottuvan yhteiskunnan kritiikeistä jota muutamaan vuoteen on tehty.

V - vierailijat

Yhtenä elokuvajuhlien teemana oli "mielen äärirajat", joita kartoittivat hyvin äärimmäiset elokuvat Pourquoi se marier le jour de la fin du monde (Why Get Married the Day the World Ends, 1999), Subconscious Cruelty (2000) ja Divided into Zero (1999). Kahden viimeksi mainitun ohjaajat, Karim Hussain ja Mitch Davis, olivat myös henkilökohtaisesti paikan päällä esittelemässä teoksiaan. Molemmat elokuvista ovat hyvin voimakkaita, häiritseviä ja houreisia sukelluksia sairaan sekä pakkomielteisen mielen viemäreihin. Subconscious Cruelty on surrealistinen antologia, kokoelma raa’an järkyttäviä fragmentteja erilaisista teemoista, kuten uskonto, perhesuhteet, psyykkinen ja ruumiillinen alastomuus sekä perversio. Divided into Zero puolestaan takoo armotonta ja taipumatonta karttaa väkivaltaisen pedofiilin psyykeestä. Eristäytyneisyydestä, pakkomielteistä ja itsetuhosta on kasattu hirveä ja visuaalisesti hypnoottinen lyhytelokuva.

Espoossa oli tarjolla kuitenkin myös tyystin toisenlaista jännitysnäytelmää. Viime perjantaina ensi-iltansa saanut kokonaan tietokoneanimaatioon luottava Final Fantasy: The Spirits Within sai pikaennakkonsa Espoon elokuvajuhlilla jo torstaina. Paikalle oli kutsuttu elokuvan animaattori, Gary Mundell, joka myös osallistui perjantaina järjestettyyn Final Fantasy -seminaariin. Hän oli ehdottomasti mies paikallaan selostamaan elokuvan tuotantoon ja tietokonegrafiikkaan liittyvistä hienouksista, koska on ollut myös mukana suunnittelemassa ohjelmistoa, jonka avulla vuosia kestänyt tuotantoprosessi on hoidettu. Mundell käski kiinnittää erityistä huomiota siihen, että kyseessä ei ole animaatioelokuva vaan elokuva - "jonka budjetista 20 prosenttia kului päähenkilön Aki Rossin hiusten animoimiseen", hän alusti humoristisesti.

Myös Méliès d’Argentiin osallistuneen upean, psykologisen goottitrillerin El Celo (Presence of Mind, 2000) ohjaaja Antoni Aloy oli myös saapunut esittelemään esikoiselokuvaansa. Aloyn elokuva on uusintafilmatisointi Henry Jamesin romaanista Ruuvikierre, joka puolustaa itseoikeutetusti paikkaansa muiden joukossa: se luotaa nimenomaan tarinan synkimpiä ja provokatiivisimpia rakenteita itsevarmalla ja lujalla otteella. El Celo on erittäin tunnelmallinen, kaunis sekä perinteitä kunnioittava ohjaustyö, joka osaltaan ammentaa voimansa myös upeista näyttelijöistään Sadie Frostista ja Lauren Bacallista.

Suomen ensiesityksensä sai myös Stanley Kubrickista kertova dokumentti Stanley Kubrick: A Life in Pictures (2000), jonka ohjaaja - Kubrickin työtoveri ja sukulainen - Jan Harlan pistäytyi Suomessa muutama viikko ennen varsinaisen Espoo Cinén alkua. Henkilödokumentti paljastaa myös mielenkiintoisia yksityiskohtia monista ohjaajalegendan elokuvista, kuten esimerkiksi sen miten 2001: A Space Odysseyn (1968) avaruusmaisemat luotiin ennen tietokoneiden apua. Harlanin kunnianosoitus ystävälleen ja suurelle elokuvantekijälle oli nähtävissä valkokankaalla vain Espoon elokuvajuhlilla; muussa tapauksessa sen pääsee näkemään vain osana uudelleenrestauroitujen Kubrick-klassikoiden dvd-sarjaa.

Mitä jäi jäljelle?

Katsojia Espoo Ciné -elokuvajuhlat saivat tänä vuonna runsaat kaksikymmentä tuhatta, ja näin kävijämäärä oli lievässä nousussa. Kymmenisen prosenttia näytöksistä oli loppuunmyytyjä. Erityisen yleisön suosion saivat muiden muassa Michael Haneken La Pianiste sekä Hironobu Sakaguchin Final Fantasy: The Spirits Within. Myös nimenomaan brittiläisen yhteiskunnan armottomana kriitikkona tunnetun Ken Loachin uutuus, Amerikkaan sijoittuva Bread and Roses (2000), oli viimeistä paikkaa myöten myyty.

Kaiken kaikkiaan elokuvajuhlat yrittivät kattaa monia muitakin erilaisia teema-alueita, kuten nuoruuden vaihtuminen aikuisuudeksi, seksuaalivähemmistöt - esimerkiksi Q. Allan Brockan herkullisessa lyhytelokuvasarjassa Rick & Steve the Happiest Gay Couple in All the World (2000), jossa pääosaa esittävät legopalikat - ja yhteiskunnalliset elokuvat. Festivaalipäivien aamupuoli oli pyhitetty lapsille sekä jo aiemmin ensi-iltansa saaneille kotimaisille elokuville. Näin tarjoutui myös hyvä tilaisuus paikata yleissivistystään vaikkapa Baddingin (2000), Rentun ruusun ja Bad Luck Loven (2000) osalta.

Elämä voitti myös elokuvasalien ulkopuolella. Kulttuurikeskus Tapiolan pihalle oli pystytetty virallinen ravintolateltta Café Noir, joka oluen ja välipalojen ohella tarjoili myös aimo annoksen nostalgiaa soittamalla saksalaista viiksiheviä sekä muita kadonneita tai uhanalaisia musiikinlajeja. Jos tämä ei ollut tarpeeksi järkyttämään elokuvajuhlijan sielunrauhaa, niin sitä uhkailtiin myös Trey Parkerin kulttianimaation South Park - Bigger, Longer and Uncut (1999) ulkoilmaesityksellä.

On sanottava, että kerrankin "jokaiselle jotakin" -tyylinen tarjonta lunasti annetut odotukset ja tarjoili omaa cocktailiaan varsin mallikkaasti. Huolimatta siitä, että Espoo Ciné tuo mukanaan myös varsin laadukkaita suuren luokan ja budjetin kassamagneetteja, sen pääpaino on edelleen tiukasti eurooppalaisessa, pienen tuotannon elokuvissa. Tällä se myös onnistuu pitämään yllä sopivaa tunnelmaa, joka elokuvajuhlilla vallitsee - jonka puitteissa erityismaininnan ansaitsee erittäin palvelualtis ja ystävällismielinen henkilökunta.