| Espoo Ciné 24.–29.8.2004
ENNAKKOVAIKUTELMIA:
Espoo Ciné 2004
Espoon Tapiola,
lapsiperheparatiisi, joka tunnetaan
Pakkasvirran ohjaamasta elokuvasta Vihreä
leski, tulee kuuleman mukaan
kokemaan suuria muutoksia, kun sen
henkevyydelle keskeinen betonilaatoitus
meinataan korvata jollain kevyemmällä
rakennusmateriaalilla. Onneksi eroa ei
välttämättä huomaa jos väri säilyy
samana – harmaana, harmaana, harmaana.
Tapiola Tiimareineen
tunnetaan myös kulttuurikeskuksestaan,
jossa järjestetään Espoo Ciné
-filmifestivaali, "annually in
august". Kuten kaikki onnistuneet
festivaalit, Ciné sulautuu hienosti
ympäristöönsä. Tänä vuonna
festivaali järjestetään 24.–29.
elokuuta.
Cinén ohjelmisto on
keskiluokkaisen turvallinen verrattuna
syyskuisen Rakkautta & Anarkiaa
-tapahtuman touhuiluun. Eeva Litmasen
Mairen näköisiä tätejä painelee
teattereihin useampiakin, ehkä tänä
vuonna esimerkiksi katsomaan Ferzan
Özpetekin elokuvaa Katseet
ikkunassa. Eikä siinä
tietenkään ole mitään pahaa,
päinvastoin, paitsi että Katseet
ikkunassa on kliseisessä
romantiikassaan aivan kammottava
elokuva, kertomus perheenäidistä, joka
rakastuu vastapäisen talon poikamieheen
ja tutustuu samaan aikaan muistinsa
menettäneeseen, kakkuja leipovaan
vanhaan homoon. Edellä mainittu rooli
jäi Massimo Girottin (Ossessione,
Teorema, Rakkaus
Roomassa) viimeiseksi –
Girotti on loistava, liian arvokas
muuten köyhään elokuvatyöhön.
Ken Loachin, tuon
pienen punaisen britin, "left wing
filmmakerin", tuore pätkä Ae
Fond Kiss on puolestaan
erittäin hieno huolimatta siitä, että
tarinan ainekset on pureskeltu
perusteellisesti pariin tuhanteen
kertaan pelkästään viimeisen kymmenen
vuoden elokuvissa. Kyseessä on Romeon
ja Julian tarina Glasgow'n karhean
tyylikkäissä tunnelmissa.
Yksinkertaisesti ilmaistuna Loach –
jolta festivaali esittää myös
elokuvan Sweet Sixteen –
näkee hyvin kuinka ihmiset vihaavat ja
rakastavat sekä puhuvat, syövät,
juovat ja naivat.
Virolainen elokuva on
tietenkin erikoisuus. Jaak Kilmin ja
René Reinumägin ohjaama Sikojen
vallankumous pyrkii
nuorisokuvauksen kautta kertomaan palan
poliittista lähihistoriaa. Elokuvasta
haluaisi pitää, siinä on ehkä jotain
sympaattista, mutta tosiasiassa se
edustaa vuoden surkeimpia ja
keskenkasvuisimpia töitä. Ohjaajat
ovat ymmärtäneet nuoruuden kuvauksen
väärältä kantilta. Jos henkilöhahmo
imitoi Jim Morrisonia, niin se ei
tarkoita, että elokuvantekijöiden
tulisi myötäillen imitoida Oliver
Stonen elokuvaa The Doors.
Sikojen vallankumouksen
käsiin leviävää naiivia räpellystä
voi myöhemmin ihastella myös
normaalilla teatterikierroksella.
Jos Kilmin ja
Reinumägin työsuoritus edustaa
festarin "tärppielokuvien"
huonointa satoa, niin Walter Sallesin Moottoripyöräpäiväkirjaa
parempaa teosta tuskin nähdään. Che
Guevaran nuoruudenkirjoitelmiin pohjaava
tie-elokuva häivyttää karaisevalla
ilmaisullaan keskushahmonsa ympärille
kasautunutta turhanpäiväistä
myyttistä romantiikkaa, ja täyttyy
alkuvoimaisesta maan kokemisen
tunteesta. Tälle teokselle olisi
kuulunut Kultainen palmu Cannesin
elokuvajuhlilla.
Espoo Cinén
perinteeseen kuuluu lasten- ja
nuortenelokuvien sarja, jota
henkilökohtaisesti olen aina pitänyt
tapahtuman merkittävimpänä
osa-alueena. Lajin parhaat elokuvat on
aina tehty Pohjoismaissa, kuten
luultavasti nytkin tullaan osoittamaan.
Näytöksissä vierailee tavallisesti
koululaisryhmiä, joiden asenteesta voi
päätellä elokuvien puhuttelevuuden
voimaa. Jos jalat alkavat iskeä lattiaa
musiikin tahdissa, se on usein hyvä
alku. Kännykät eivät piippaile
eivätkä roskat lentele.
Festivaalin
"pimeää puolta",
"pahuuden syövereitä",
hallitsee Méliès d'Argent -kilpasarjan
elokuvat, joiden joukossa on mm. Michael
Haneken "postapokalyptinen
painajaisvisio" Le temps du
loup. Pahimmat pelkonsa saa
kohdata varmasti myös festivaalin
vieraaksi saapuvan kauhuohjaaja Richard
Stanleyn maailmassa. Hänen elokuviaan
esitetään useampi, ja niistä on
puhuttu nostattavaan sävyyn, verrattu
esimerkiksi väsyneesti Argenton
tuotantoon. (Kenen mielestä Argento on
oikeasti hyvä ohjaaja, käsi ylös. Ei
voi olla totta.) Stanley on fiktioiden Hardwaren
ja Dust Devilin lisäksi
ohjannut dokumentteja. Hän on myös se
mies, jonka Val Kilmer potki alas Tohtori
Moreaun saaren ohjaajanpallilta.
Käsikirjoituskrediitti jäi, ja siitä
hyvästä irtosi myös Razzie-ehdokkuus.
Mainittakoon vielä,
että maestro Tony Scott on tehnyt
oikein hienon ja sairasmielisen
kostotarinan Man On Fire,
jossa Christopher Walken toteaa
ystävästään: "His art is death.
And he's about to paint his masterpiece."
Liekö koko tarinan innoittajana ollut
Bob Dylanin laulu When I Paint My
Masterpiece?
Sanottakoon sekin,
että Joensuun Elli on
oikeasti helvetin hyvä elokuva, ja sen
voi todeta tänä vuonna myös Espoo
Cinéssä.
Lisätietoja
festivaalin ohjelmistosta,
keskustelutilaisuuksista,
kulkuyhteyksistä, arvonnoista ja sen
sellaisesta löytyy verkkosivuilta: www.espoocine.org
Eero Tammi
|