Monipuolinen Naukkarinen

Pitkän, edelleen huipputasoisena jatkuvan uran dokumentaristina tehnyt Lasse Naukkarinen palkittiin DocPoint -festivaalin tämänvuotisella Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnolla. Tapauksen kunniaksi festivaali järjesti kattavan retrospektiivin miehen tuotannosta.

Naukkarisen tyylinvaihdoksissa voi sanoa kiteytyvän monta asiaa kotimaisen elokuvan kehityskuluista viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta. 70-luvun alun luokkataisteluelokuvasta on tultu kahdeksankymmenlukuisen historiaa ja nykypäivän sosiaalista kommentaaria yhdistävän elokuvan kautta miehen uusimpiin, pienimuotoisesti omaa perhettä dokumentoiviin töihin, kuten ohjaajan Esa-poikaa rakastavalla otteella kuvaavat Taiteilijaelämää (1999) ja Koululaisen elämää (2002). Tässä ei silti ole tarkoitus esittää Naukkarisen ratsastaneen millään trendeillä. Dokumenttielokuvan tehtäviin kai kuuluu yhteiskunnan mukana muuttuminen, yhteiskunnallisten prosessien hahmottaminen. Naukkarisen työt tuntuvat tuoreelta muun muassa siksi, että hän on kuvannut elokuvissaan tekohetkien keskeisimpiä asioita.

Systeemin vartija poliisin on työ

70-luvun alun töitä nähtiin otsikon Taisteleva Naukkarinen alla, eikä se todellakaan johtanut harhaan. Solidaarisuus (1970), Tasavallan päiväkirja (1972) ja äärimmäisen vähän nähty Armon vuonna (1974) ovat kaikki elokuvaa, jollaista ei nykypäivän tehdä. Solidaarisuus on avoimen marxilainen hyökkäys koko kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan. Tasavallan päiväkirja jatkaa samalla linjalla, mutta suuntaa tähtäimensä ennen kaikkea vallitsevaa järjestystä kyseenalaistamatta ylläpitäviin armeijaan ja poliisiin. Armon vuonna taas tutkiskelee amerikkalaistyylisen hurmosuskovaisuuden leviämistä Suomeen.

Erityisesti Solidaarisuus ja Tasavallan päiväkirja ovat yhteiskuntakriittisyyden lähes tyystin nostalgian alle haudanneen nykyelokuvamme suurkuluttajan silmin ehdotonta tykitystä. Vaikka kovin puoluekantaista dialektiikkaa ei aivan sellaisenaan nielisikään, ei voi kuin ihastella näkemyksen määrätietoisuutta, ja ennen kaikkea sitä, miten komeasti elokuva välineenä on otettu tuon näkemyksen palvelukseen. Elokuvat avasivat aikanaan kiinnostavia rintamalinjoja: valtionpalkintoja - ironista kyllä - sateli, mutta esimerkiksi Yleisradio ja elokuva-alan koulut suhtautuivat Naukkarisen töihin tyystin torjuvasti.

Poliittista avantgardea

Kaikesta päätellen Naukkarisen porukoissa on katseltu Jean-Luc Godardin poliittisen kauden töitä, sekä yhtälailla Godardiinkin vaikuttaneita 1920-luvun neuvosto-avantgardisteja, Eisensteinia ja Vertovia. Naukkarisen kinonyrkkimäinen montaasitekniikka yhdistelee dokumenttikuvia mielenosoituksista, poliisiväkivallasta ja porvarien halpamaisesta käytöksestä sekä iskulauseisiin että esimerkiksi yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta kuvaaviin tilastotietoihin. Oivaltavan kiihkoton ja tasainen kertojanääni selittää katsojalle loput. Elokuvien selkeä päämäärä on kannustaa toimintaan paremman maailman puolesta.

Armon vuonna on tuhottoman pitkine hurmoskokouskohtauksineen hiukan raskaampaa katsottavaa, tyyliltään toki samaa polemisoivaa elokuvaa kuin kaksi yllämainittuakin. Aihehan toki on nykyisinkin ajankohtainen, uskonnon varjolla kaupataan edelleen yksilökeskeistä amerikkalaista oman henkilökohtaisen sielun pelastamisen haavekuvaa.

Naukkarisen sarjassa esitettiin myös vuodelta 1969 peräisin oleva Kesäkapina, joka on Jaakko Pakkasvirran ohjaus. Naukkarinen toimi elokuvan kuvaajana, ja retrospektiivissä nähtynä on helppo sanoa hänenkin kädenjälkensä näkyvän lopputuloksessa. Kesäkapina on suomalaisen uuden aallon elokuvista se kaikkein uusiaaltomaisin, fiktiota, dokumenttia ja poliittista teesimyllytystä yhdistelevä poleeminen essee. Tyyliltään se on näyteltyjä jaksoja lukuun ottamatta hyvin lähellä Naukkarisen muutamaa vuotta myöhempiä dokkareita, ja mies kertoikin elokuvan yhteydessä, kuinka väljään käsikirjoitusluonnostelmaan, improvisointiin ja tilannetajuun perustuva Kesäkapina sai sekin dogmaattisen muotonsa vasta leikkauspöydällä.