DocPointissa käsittelyssä dokumentaarielokuvan tyyli ja todellisuus

Helsingissä ensimmäistä kertaa järjestetyllä DocPoint-dokumentaarielokuvafestivaalilla (7.-10.2.2002) lähestyttiin kuvallisen esittämisen periaatteita monesta näkökulmasta. Festivaalin ohjelmisto koostui yli 60 näytöksestä, joiden pääpaino oli suomalaisissa ja ranskalaisissa elokuvissa. Koko festivaalin ohjelmisto oli rakennettu pohjustamaan kysymystä tyylistä ja todellisuudesta dokumentaarielokuvassa. Teeman käsittely huipentui lauantaina 9.2. pidettyyn seminaariin, jonka pääpuhujavieraana oli ranskalainen Frédéric Sabouraud.

Fiktion ja faktan häilyvä raja

Ranskalaisen elokuvaohjaaja Claire Simonin mukaan kaikki, mitä kamera kuvaa, on fiktiota. Aina, kun kamera otetaan esiin, astutaan fiktion maailmaan. Tätä näkökulmaa seuraten dokumentaarielokuvan perusominaisuudeksi ei voida nimetä todellisuuden raportointia. Kuten fiktioelokuvatkin, myös dokumentit rakentuvat väistämättä jonkun määrätyn tyylin elementeistä, olipa sitten kyseessä ohjaajalle, kansalle tai aikakaudelle tyypillinen tyyli. Frédéric Sabouraud puhuu tosin mieluummin dokumenttielokuvan muodosta, sillä tyyli-sana viittaa hänen mielestään "taidetta taiteen vuoksi" -suuntaukseen, jossa varsinainen taiteellinen etsintä on jo kadonnut.

Sabouraudin mukaan pitäisikin puhua muodon ja sisällön välisestä yhteydestä. Tämän yhteyden hän määrittelee katseen käsitteen kautta. Dokumenttielokuvaa ei ole tehty esittämään jotakin todellisuutta, vaan elokuva on väistämättä katse jostakin näkökulmasta kohti todellisuutta. Tämä katse on alisteinen muodon sanelemille ehdoille ja niinpä keskeisessä suhteessa myös elokuvan sisältöön.

Sabouraud puki seminaarin avauspuheessaan sanoiksi sen, mikä oli havaittavissa myös festivaalin ohjelmistosta. Mukana oli sekä dokumentaareja että fiktioksi määriteltyjä elokuvia. Esimerkiksi Aho ja Soldan -palkinnon elämäntyöstään saaneen Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin fiktioelokuva Seitsemän laulua tundralta (2000) sisältää paljon samoja muotoon liittyviä ratkaisuja ja temaattisia valintoja kuin pariskunnan uusin dokumentaarielokuva Elämän äidit (2002). Molemmat elokuvat kertovat Siperiassa asustavasta nenetsi-kansasta, jonka parissa tekijät ovat viettäneet pitkiä ajanjaksoja. Molemmissa elokuvissa lähestytään myyttien ja legendojen maailmaa arkielämän askareiden kautta. Myös visuaalinen muoto on kovin samanlainen: kuvauksessa käytetään paljon pitkiä panorointeja ja erityisen merkittävä yhteys on pariskunnan elokuville tyypillinen 360 asteen panorointi. Näiden kahden elokuvan merkittävin ero lienee siinä, että ensimmäinen tehtiin valmiin käsikirjoituksen pohjalta, kun taas jälkimmäinen muotoutui kuvamateriaalin kasaantuessa vuosien varrella.

Muodon mestari

Yksi festivaalin mielenkiintoisimmista ohjaajista oli ranskalainen Raymond Depardon. Ohjaajan ehkä pisimmälle viety dokumenttielokuva Urgences (1987) käsittelee potilaiden ja lääkärien kohtaamisia Pariisin Hôtel de Dieun sairaalan psykiatrisella osastolla. Liikkumaton kuvarajaus ja etäisyys kuvattavista ovat elokuvan ja ohjaajan tyypillisimpiä piirteitä. Kuvauksen kohteet saavat elokuvassa tilaa ja ohjaajan etäinen näkökulma antaa mahdollisuuden tilanteiden autonomiseen kehittymiseen. Leikkausvaiheessa Depardon on säilyttänyt elokuvassaan myös kohtaukset, joissa henkilöt suuntaavat kiinnostuksensa kameraan. Ohjaajan katse ja elokuvan näkökulma tulevat esille juuri näiden elementtien kautta. Liikkumaton kamera muistuttaa jatkuvasti siitä, mitä jää rajauksen ulkopuolelle.

Elokuvassa Profils, Paysans (2001) Depardon käyttää samaa tekniikkaa. Elokuva kertoo Ranskan maaseudulla asuvista iäkkäistä maanviljelijöistä, jotka kertovat kameralle elämistään. Kameran asemaa keskustelujen tallentajana pohditaan taukoamatta elokuvan muotoon liittyvien valintojen kautta. Elämän äkilliset muutokset tulevat esiin leikkauksen kautta, kun yksittäisissä kuvissa keskitytään lähinnä tapahtumattomuuteen ja toistuvuuteen.

Ranskalais-suomalainen dialogi

Ranskalainen dokumenttielokuvaperinne ei ole koskaan ollut yksinäinen saareke taiteen kentässä. Monet uuden aallon ohjaajista aloittivat uransa dokumenttielokuvan parissa, kirjallisuuden vaikutus on aina ollut vahva ja tekijät itse ovat usein siirtyneet lajista toiseen sulavasti. Esimerkiksi Agnès Varda on vuosikymmenien ajan liikkunut elokuvan kentällä omia polkujaan kokeillen useampia muotoja. Helsingissä nähtiin Vardan koskettava fiktioelokuva Sans toit ni loi - Vapaa kuin taivaan lintu (1985) ja palkittu dokumentaarielokuva Les Glaneurs et la glaneuse - Rääppijät ja minä (2000).

Ranskassa (dokumentti)elokuva ymmärretäänkin kenties hieman vapaampana ja laajempana taidemuotona kuin Suomessa. Suomalaisten dokumenttien perusajatuksena on ehkä liiankin usein halu raportoida tapahtumat mahdollisimman uskollisesti ja niinpä joistakin elokuvista puuttuu särmä ja argumentaatio. Suomalaiset osaavat perinteisen dokumentaarin keinot kiistatta hyvin, mutta olisi mukava nähdä useampia ja uskaliaampia kokeiluja juuri muodon ja sisällön välisestä suhteesta. Tämäkin vaihe varmasti kotimaisessa dokumenttielokuvassa saavutetaan, sillä Suomessa vielä nuori taidemuoto on vahvassa noususuhdanteessa.

Esimerkiksi Susanna Helken ja Virpi Suutarin ansiokas dokumenttielokuva Joutilaat (2001) on käsittelyltään näkemyksellinen ja humaani. Se olikin yksi festivaalin kotimaisista yleisön suosikeista Rostislav Aallon Cleaning Up! -dokumentin ohella. Aallon teos kertoo Cleaning Women -yhtyeen Itä-Euroopan kiertueesta ja on toteutukseltaan raikas ja kekseliäs, mikä johtuu erityisesti siitä, että ohjaaja on onnistunut luomaan välittömän suhteen bändin ja kameran välille.

Onnistunut kokonaisuus

DocPoint -festivaali on arvokas lisä suomalaiseen elokuvakulttuuriin ja voi vain toivoa, että festivaali järjestetään myös ensi vuonna. Sen erityinen vahvuus oli monipuolinen ohjelmisto, joka pysyi teemoiltaan hyvin kasassa. Yksittäisenä elokuvatekona mainittakoon Claire Denis’n upean Beau travail -fiktioelokuvan (1999) liittäminen ohjelmistoon. Harvoin on Suomessa ollut mahdollista tutustua näinkin korkealuokkaiseen audiovisuaaliseen tarjontaan, jonka kokoamisessa on selvästi pyritty pääsemään dokumenttielokuvalle keskeisten kysymysten äärelle. Fiktion ja faktan suhdetta pääsi pohtimaan sopivasti historiallisen ja kansainvälisen perspektiivin kautta. DocPointin menestyksen innoittamana uskaltaa jopa toivoa, että jonain päivänä Suomeen saadaan myös kokeellista elokuvaa käsittelevä tapahtuma.