Sweet And Lowdown

Kind of yellow

Jazz-musiikin sielu ja historia sulautui osaksi Woody Allenin tajuntaa jo hänen ollessaan teini-ikäinen. Kovan taimingin rumputahdit, saksofonin ja läskibasson syvät soundit hengittävät korvaamattoman coolisti hänen sketsimäiselle huumorille rakentuvan komediakautensa jälkeisissä teoksissa. Auteur-termin Allen-keskusteluihin iskeneestä Annie Hallista alkaen on John Coltranen, Miles Davisin ja Duke Ellingtonin kaltaisten improvisaatiojumalien hedelmät ruokkineet tarinoita pikkuporvarillisten newyorkilaisten ihmissuhteista, jotka vailla balanssia aaltoilevat pintakuvan ja tunteen rajamailla.

© 1999 Magnolia Productions – Sweetland Films Välityössään Sweet and Lowdown Woody Allen ei rakenna stooria manhattanilaisten neurootikkojen ympärille. Hän iskee suoraan rakastamaansa musiikinlajiin. Hän puhuu alussa kameralle ja kertoo tarkastelevansa unohdettua jazz-kitaristia nimeltä Emmet Ray: "Ihailin häntä suuresti nuorempana. Hän oli 30-luvun hienoin kitaristi Django Reinhardtin ohella." Emmet Rayn hahmo ei kumpua historian lehdiltä. Hän on mainio allenilainen vitsi, usean muusikon avainkysymysten kuvajainen ja erään aikakauden törmäilevä viihdemaailman tulkki.

Ei taidetta ilman tunnetta, sanotaan. Emmetin hahmossa Allen kärjistää tämän klassisen heiton. Kitaristi (Sean Penn nappiroolissa) ei uskalla kohdata ikävää menneisyyttään, tarttua hetkeen tai katsoa peiliin. Hän peittää tunteensa ja pakenee. Pidättyväisyys jättää hänet maailman suosituimman kitaristin, ranskalaisen Django Reinhardtin varjoon.

© 1999 Magnolia Productions – Sweetland Films Hieno jazz on sielun ja tekniikan rakastelua. Allen valottaa tätä – luonnollisesti – parisuhdekuvauksella. Mykkä nainen rakastuu Emmetiin. Tämä suloinen, hieman allapäin kulkeva kaunis tyttö (Samantha Morton) muuttaa Emmetin kanssa yhteen, mutta miehelle hienot vaatteet, upeat autot ja naarmuttomat soittokädet säilyvät etusijalla. Ei synny kaunista musiikkia.

Sanat sweet ja lowdown ovat Emmetiltä uupuvan passion, jazzin syvemmän ulottuvuuden, nimikkeitä. Katsomossa istuvat jazzin ystävät säälivät päähenkilöä nauraen. Muusikko ilman fiilispohjaa on vain munaton teknikko. Onneksi myös Emmet lopulta ymmärtää mykän naisen rakkauden merkityksen, tosin liian myöhään saadakseen sitä takaisin. Vaikuttava luomistyö kumpuaa kuitenkin sisäisestä tuskasta.

Allen ei muutamista mollinuoteista huolimatta vedä erityisen surumielistä linjaa. Sweet and Lowdown on komedia, puhtaammin kuin ohjaajan ironiset New Yorkin kuvaukset. Terävän ja satiirisen pohjan puuttuessa Allenin kädenjälki on myös mitäänsanomattomampaa elokuvaa, dialogiltaan ja vitseiltään tylsempää. Tyhjän kepeässä liukuvuudessaan filmiä voidaan pitää jonkinnäköisenä Tavernierin 'Round Midnightin vastakkaisteoksena. Tavernierin rosoinen ja melankolinen, Pariisin sinisavuisissa klubeissa sykkivä saksofonin elegia on yhä jazz-aiheisen elokuvan stailein edustaja, eikä edes Allenin kaltainen asiantuntija ja improvisaation letkeydellä filmaava ohjaaja tarjoa kellertävissä väreissä kylpevällä komediallaan bluenoten voittanutta. Kuvat eivät jazzaa kuin musiikki tai Allenin aiemmat mestariteokset Manhattan, Broadway Danny Rose ja Hannah ja sisaret.

Aihealueella liikkuneet modernien musakaikujen kammoksujat ottanevat kuitenkin tämän pienen komediapalan avosylin vastaan. Sweet and Lowdown kutitellee ainakin setäihmisiä, jotka perjantai-iltaisin kokoontuvat ystävineen pelaaman shakkia ja juomaan kaakaota, käyttäen pehmeänä musiikkimattonaan Miles Davisin Kind of Blue'ta.