Space Cowboys

Harmaat pantterit

Voi hyvä tavaton. Space Cowboysiin on erittäin vaikea suhtautua millään tavalla vakavasti. Elokuvan tarina on aivan posketonta soopaa. Eastwoodin johtamat, eläkkeelle jo aikaa sitten passitetut lentäjä-ässät saavat keplotelluksi kauan kaipaamansa tilaisuuden avaruuslentoon, kun Clintin suunnitteleman iänikuisen ohjausjärjestelmän neukkumaiseen tapaansa kopsanneet venäläiset eivät tietenkään saa maata kohti vaappuvaa tietoliikennesatelliittiaan kunnialla alas. Ei auta kuin kutsua vanha kunnon Team Daedalos hätiin. Ahavoituneet veteraaninäyttelijät yrmyilevät pilke silmäkulmassa läpi käsikirjoituksen kaikkia todennäköisyysfysiikan lakeja uhmaavien sudenkuoppien, enkä minä millään osaa olla nauttimatta tästä kaikesta.

Space Cowboys on itseironisista sävyistään huolimatta tavattoman konservatiivinen elokuva, jonka edustamaa arvomaailmaa ei voi suositella kenellekään. Perinteisen machomiehisyyden äärimmäisen tervetullut kriisiytyminen on viime vuosina tuottanut miehen tuskaista muuttumista kuvaavia elokuvia kuten Fight Club tai American Beauty. Eastwood-uutuuden voi huoletta lukea vanhojen partojen vastaiskujen joukkoon, sinne The Patriotin ja Gladiaattorin rinnalle.

Space Cowboys - © 2000 Warner Bros Tosielämässä Team Daedaloksen kaltaiset naavakorvat olisi varmaankin heivattu jo vanhainkotiin tai johonkin ankeaan villin lännen teemapuistoon. Avaruuslentäjäkään ei voi enää olla sellainen naisia hautaan saakka naurattava, kapakassa ikänsä rellestävä charmantti ikirenttu kuin nämä myyttisen menneisyyden haamut. On oltava team player. On hienoa, että Eastwood haluaa huru-ukkoineen tarjota vastapainoa nykymenolle. Se, että vastapainoksi tarjotaan lännen malliin machoilevia eläkeläisiä taas on lähinnä huvittavaa.

Aivan samoin kuin länkkäreitä katsellessa, regressiivis-reaganilainen arvomaailma on viisainta nytkin ohittaa parilla tietävällä hymähdyksellä. Elokuvan viriileille senioreille avaruus on käymättömistä korpimaista viimeinen. Westerneistä tutun amerikkalaisen uudisraivaajamytologian siirtäminen hapettomiin oloihin ei tietenkään ole mitään uutta vaikka nyt Star Trekinsä katsoneille, ja samaa tarustoahan NASA:n tosielämän avaruusohjelmakin uudentaa.

Space Cowboysin itsetietoinen avoimuus on joka tapauksessa virkistävää. Elokuvan nimi ei ole riittänyt silmäniskuksi vanhoille hyville ajoille. Tommy Lee Jones on haluttu lisäksi pukea hulvattomin cowboy-vetimiin. Nuoremmista astronauttikokelaista on, toisin kuin kaikki aluksi uskovat, totta kai pelkkää haittaa. Modernin teknologiankin kanssa on vähän niin ja näin. Avaruussukkula on konkarin sittenkin helpointa ohjata maahan käsipelillä. Kylmän sodan aikojan tunnutaan jo uskaltavan vähän nostalgisesti haikailla. Space Cowboysin venäläinen on kiero ja ilmeisen epäpätevä. Niin kuin kuuluukin.

Elokuvan pelastaa Eastwodin ohjauksen ja koko joukon näyttelijäntyön vinkeän itsetietoinen ironisuus. Filmi on yliammutun pöhkö vedätys, jonka katseleminen on kuin kuuntelisi mytomaniaan taipuvaisen isoisän loputtoman mielikuvituksekasta jutustelua hurjista seikkailuistaan. Se on absurdilla kierteellä höystetty reilu kokoelma länkkäreiden, katastrofielokuvan ja toimintaseikkailujen hyväksi havaittuja kliseitä.

ks. ensi-ilta:
- Valiojoukko vanhuksia