www.Film-O-Holic.com

SIMON BIRCH
Ystäväni Simon Birch
(1998)
Ohjaus: Mark Steven Johnson

roskaa

Ensi-ilta: 23.04.1999
115 min / K–10/7
Buena Vista / Hollywood Pictures – Caravan Pictures

Simon Birch - (c) 1998 Hollywood Pictures
© 1998 Hollywood Pictures


Autuaita ovat hengellisesti köyhät – amerikkalaiset elokuvantekijät

Mistä se johtuu, että kun amerikkalaisille annetaan vakava aihe kuvattavaksi ja kerrottavaksi, niin lopputulokseen ympätään aina tyhjäpäistä komiikkaa ja kädestä pitäen lässynlässyn johdattelevaa kerrontaa. Ja kun elokuvassa pitää olla "suuria tunteita", niin sitten niitä hehkutetaan niin, että ihan hävettää elokuvantekijöiden puolesta. Elokuvasta Ystäväni Simon Birch on yritetty tehdä koko perheen kiva dramaattinen ja kuitenkin turvallinen elokuvakokemus. Hohhoijaa.

Käsikirjoittaja Mark Steven Johnson (Grumpy Old Men) luki joskus taannoin John Irvingin romaanin A Prayer for Owen Meany. Hän herätti vaimonsa keskellä yötä ja hihkui, että haluaa tehdä tästä esikoisohjauksensa. Lopputulos oli sellainen, että Irving pyysi vaihtamaan henkilöiden nimet ja korjaamaan "based on" merkinnän "suggested by" merkinnällä. Kirjalla ja elokuvalla ei siis ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa.

 

Hampaatonta lässytystä

Elokuvan tapahtumat on sijoitettu 60-luvun Maineen, pieneen rannikkokylään Gravestowniin. Ainekset ovat lupaavat: vammainen kitukasvuinen lapsi Simon Birch (Ian Michael Smith) ja hänen ystävänsä, kylän kaunottaren avioton poika Joe (Joseph Mazzello) sekä uskonnollinen viitekehys. Mutta ei, näistä ei stereotypioita pitemmälle päästy. Tarinasta on tullut Forrest Gumpin sukuinen yksinkertaisuuden ylistys ja pienen ihmisen "success story". Uskontoteemakin kytkettiin "jumala on valinnut minut tehtävään" höpinään. Elokuva on niin vetinen versio (amerikkalaisen) kristinuskon moraalista ja heikkojen asemasta, että vaaleansininen paimen vaaleanpunaisine lampaineen vain puuttui. Ja Simonin rinnastaminen Jeesukseen on liian osoittelevaa, etenkin lopun bussikohtauksessa: kaksitoista pikku (opetus)lasta ja Simon matkalla kohti huikeaa loppukohtausta. Lopun voikin arvata.

Esikoistaan ohjaava Johnson on valinnut kuvaaja Aaron E. Schneiderin kanssa huolitellut postikorttimaiset kuvakulmat. Ja kun tarina on lapsekas, niin kuvat vain korostavat siirappimaista tunnelmaa. Eikä Marc Shaimanin säveltämä ylidramaattinen musiikki paranna tilannetta ollenkaan.

Simon Birch - (c) 1998 Hollywood PicturesNäyttelijätyötäkin on vaikea alkaa kehumaan, kun roolit on kirjoitettu niin aivottomiksi. Ian Michael Smith pääroolissa voisi olla hyvä, ja paikoitellen onkin, mutta minkä takia hänelle on täytynyt kirjoittaa sellaisia pikkuvanhoja, näsäviisaita one linereita. Mistään roolihahmosta ei löydy syvyyttä, eikä mihinkään keskeiseen teemaan, kuten vammaisuuteen tai äpäryyteen paneuduta kunnolla.

Kristinuskoonkin olisi voinut jämerämmin tarttua ja kritisoida, eikä vain pistää ylilihavaa enkeliä oksentamaan pyhäkoulutantan rinnuksille. On siinä kannanottoa kerrakseen. Vaikuttaa siltä, että amerikkalaiset eivät kristinuskosta ole muuta omakseen ottaneet kuin lauseen "autuaat ovat hengellisesti köyhät". Tämä elokuva nimittäin todistaa, että amerikkalaisen elokuvateollisuuden valtavirta ainakin on "hengellisesti köyhää", lapsekasta ja yksinkertaista.

 


Pekka Tolonen /


elokuvan sivu Internet Movie Databasessa (us-versio)

[pääsivu] [ensi-illat] [videot] [palsta] [wider screen]

www.Film-O-Holic.com