Rules of engagement / Kunniavelka

Friedkin naittaa Platoonin ja Kunnian miehet: tuloksena sekä lapsi että paska

Olisiko tämä sopimaton paikka mainostaa meidän William Friedkin -teemaista numeroamme Wider Screenin puolella? Siinähän nimittäin tulee mainituksi jotakin veteraaniohjaajan hyvästä kosketuksesta dokumentinomaisuuteen; kyvystä saada katsoja unohtamaan, että tämähän on leffaa vaan. Kunniavelka nimittäin avaa erittäin todentuntuisilla taistelukohtauksilla, ensin vuoden 1968 Vietnamissa, sitten nykypäivän Jemenissä.

© 2000 Paramount Pictures – Seven Arts Näyttelijöiden väitetään olleen viikkokausia leireillä oikeiden merijalkaväen kouluttajien höykytettävinä, jotta tiimille saataisiin oikea yhteishenki ja taisteluasenne. Kun tähän lisätään Friedkinin karu tapa antaa kuvien viipyä kertomassa tavallaan itse, ovat taistelukohtaukset äärimmäisen uskottavia, reaaliaikaiseksi venytettyjä, vailla taustamusiikkia ja action-kliseiden salamaleikkauksia. Myös taistelun jäljet käydään säälittä toteamassa Jemenin kadulle pystytetyssä väliaikaissairaalassa. Pikkutytöillä on sielläkin pinkit mekot, mutta valitettavasti merijalkaväen vierailun jälkeen vain yksi jalka.

© 2000 Paramount Pictures – Seven Arts Vietnam-jaksossa muodostuu rämeissä rämpivien luottonäyttelijöiden Tommy Lee Jonesin ja Samuel Jacksonin välille side, jonka rikkomattomuuteen tarinan jatko nojaa. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Terry Childers (Jackson) on merijalkaväen eversti, joka saa äkkikomennuksen suojella mielenosoittajilta Yhdysvaltojen suurlähetystöä Jemenissä. Tapahtuma on nimittäin kääntymässä mellakaksi, ja on ehkä suoritettava hätäevakuointi. Näin käykin, ja evakuointi onnistuu – mikä on hyvä. Jossakin matkan varrella kuitenkin kolme merijalkaväen sotilasta ja 83 jemeniläistä mielenosoittajaa, naisia ja pikkulapsiakin, tulee ammutuksi. Se on paha, ja sotaoikeudenkäynti odottaa Childersiä. Hän kääntyy asianajajaksi ryhtyneen vanhan ystävänsä Hays Hodgesin (Jones) puoleen.

Niin kuin Platoonissa ja Kunnian miehissä, (jotka molemmat tulevat deja-vuna mieleen useammin kuin kerran) ratkotaan väkivaltaan johtaneiden päätösten oikeutusta. Kuka teki mitäkin, kuka antoi käskyn ja millä perusteilla? Oikea ja väärä päätetään Kunnian miesten tapaan oikeussalissa, jonne päästään jossakin elokuvan puolenvälin paikkeilla.

Vietnamin ja Jemenin taistelukohtauksiin on ladattu paljon. Oliver Stonen Platoonin jälkeen ei liene tehty yhtä autenttisen tuntuista sukellusta taistelun odottamisen ilmapiiriin, jossa voi melkein haistaa alkkareissa valuvan hien, tuntea hautovan kuumuuden ja kiroilla korviin änkeytyviä moskiittoja. Kun taistelu sitten räjähtää käyntiin, astuvat kankaalle suorastaan kauhuelokuvamaiset välähdykset. Sotamies Ryanin visuaalinen perintö painaa raskaana tekijöiden olkapäillä.

© 2000 Paramount Pictures – Seven Arts Elokuvan alku onkin niin hyvä, että tunnelma laskee rajusti siirryttäessä oikeussalin puolelle. Dokumenttisen kerronnan tilalle tulee lakimiesmelodraamaa, oikeudenkäynnin kliseitä – valehtelevat todistajat, syytetyn harkitsemattomat raivokohtaukset, ja pitkä loppusaarna. Alussa herätellyt kysymykset pikkulasten ampumisen oikeutuksesta unohdetaan tyystin. Kyse onkin oikeustieteestä, todistamisen taakasta ja näytön riittävyydestä. Mark Ishamin musiikki hämmentää vielä kliseesoppaa jäljittelemällä takuulla sadasta inttileffasta tuttuja marssirummun päristyksiä: "Rättättätä-tä-tä. Rättättätä-tä-tä." Lisäkurjuutta aiheuttaa – kai koomiseksi tarkoitettu – korni tappelukohtaus, jossa Jones ja Jackson keskustelevat puolustuksen keissistä muksimalla toisiaan pitkin olohuonetta. Ja ei se dokumenttimaisuuteen panostaminen aina toimi: lopuksi kankaalle ilmaantuu selittäviä tekstejä, jotka kertovat "mitä heille sitten tapahtui". Niiden vaikutus on lähinnä parodinen.

Ja kuten aina, eihän elokuva voi olla näyttämättä katsojalle, mitä todella tapahtui. Tarinan henkilöt joutuvat ehkä elämään moraalisesti epäselvässä maailmassa, jossa hyvän ja pahan välille mahtuu paljon. Mutta katsojalle tuo sama maailma tuntuu olevan ihan väkisin läpikotaisin mustavalkoinen.

ks. artikkeli:
- William Friedkin ja lohduttomuuden maalaukset