Yksinoikeudella kotikatsomo

Katsoessani tätä Costa-Gavrasin uutta Hollywood-elokuvaa, minulle tuli välittömästi mieleen John Travoltan taannoinen rooli elokuvassa White Man`s Burden (1995), jossa hän näytteli valkoiseen köyhälistöön kuuluvaa miestä, joka kidnappaa äveriään mustan miehen (Harry Belafonte). Nyt on kyseessä tuon roolin uusinta, kun Travoltan näyttelemä turvallisuusvartija ottaa puolivahingossa vangeiksi museollisen lapsia ja vain siksi, että haluaa oman työpaikkansa takaisin. Asiat ikään kuin luisuvat käsistä.

Elokuvassa on ajatusta. Sääli vain, että juonen kulku ja perusasetelmat ovat niin tutut, että ne on voitu jo vuosikaudet hakea minkä tahansa amerikkalaisen televisiodraamasarjan osista. Vanha politrukki Costa-Gavras on yrittänyt satirisoida amerikkalaista, väkivallalla mässäilevää uutiskulttuuria, mutta on sortunut aivan liian yksioikoiseen kuvaustapaan. Lisäksi aseella uhkaaminen työpaikan säilyttämiseksi, jos ohjaaja on sen avulla halunnut kiinnittää huomiota pienen ihmisen asemaan nyky-yhteiskunnassa, on varsin kyseenalainen teesi.

© 1997 Warner Bros.

Max Brackett (Dustin Hoffman) on vanha uutisstara, joka on joutunut evakkoon pienelle kalifornialaiselle televisioasemalle rikottuaan välinsä vanhan työpaikkansa tähtiuutisankkuriin. Hän on tekemässä juttua paikallisen museon lomautuksista, kun sinne astelee vartija Sam Baily (John Travolta). Sam on juuri saanut tietää saaneensa potkut ja mies on vihainen kuin ampiainen. Hän on tullut museoon vaatimaan työpaikkaansa takaisin paikan johtajalta mukanaan haulikko ja kassillinen dynamiittia sanojensa vakuudeksi.

Suutuspäissään Baily ottaa aseensa esille ja laukaisee sen vahingossa haavoittaen entistä työtoveriaan. Samaan aikaan Brackett lymyilee vessassa raportoiden tapahtumia suorassa lähetyksessä. Tämän seurauksena museo saarretaan ja piiritys alkaa. Brackettilla on paljon pelissä. Hän näkee Bailyn tarinassa suuren mahdollisuutensa päästä takaisin parrasvaloihin ja alkaa neuvoa epätoivoista miestä, miten tämän tulee käyttäytyä.

Peruskamaa

Yksinoikeudella on ihan mukiinmenevä elokuva. Se kuvaa hyvin, kuinka tunnelma tiivistyy hetki hetkeltä, kuten panttivankidraamoissa tosielämässäkin. Sekä Hoffman että Travolta hoitavat roolinsa vuosien mittaan kerätyllä rutiinilla ilman sen suurempia ponnisteluja. Elokuva on myös Costa-Gavrasin ensimmäinen englanninkielinen produktio 1990-luvulla eikä hänkään ole halunnut liikaa moralisoiden irrotella, varmistaen ehkä näin myös tulevat Hollywood-tuotantonsa. Nyt elokuvaa leimaa kauttaaltaan varma tasaisuus, yksikään osa ei petä, mutta mitään ei jää mieleenkään.

Näyttää siltä, että molemmat tähtinäyttelijät ovat halunneet hengähtää hetken muiden, vaativampien osien välillä hyväksyen aikatauluihinsa varmalta näyttäneen takuutyön. Hoffman alkoi Yksinoikeudella -elokuvan jälkeen kuvata kahta filmiä samaan aikaan ohjaaja Barry Levinsonin kanssa. Wag the Dog (1998) on loistava satiiri Yhdysvaltain poliittisista pyykinpesijöistä ja rutiinipätkä Spheressä (1997) etsiskellään avaruusalusta meren syvyyksissä. Travolta taasen oli juuri saanut valmiiksi toimintarainan Face-Off (1997) John Woon kanssa.

Kun rutiinista poiketaan…

Travolta luo hyvin tavallisen miehen perusolemuksen ilman suuria manööverejä (vastakohdaksi sopii vaikka Sylvester Stallonen Rocky Balboa sarjan kaupallisissa jatko-osissa). Tavallisten työläisten elämä soljuu tasaisesti eteenpäin ja kaikenlainen elämää suurempi puuttuu. Flanellipaita ja kännykkä riittävät onneen. Tämän Travolta on oivaltanut. Sam Baily on mies, jolle kaikki uudet tilanteet ovat kauhistus. Kun ensin työpaikka lähtee alta ja sitten huomaa olevansa jahdattu rikollinen, on se liikaa sietokyvylle.

Ei siis ihme, että paikalle saapuu kokenut toimittaja, joka halukkaana neuvoo, että paras olisi, kun antautuisi torstai-iltana, koska silloin katsojaluvut ovat suurimmillaan. Tahatonta komiikkaako? Ei välttämättä, jos yhtään tuntee amerikkalaista televisiouutiskäytäntöä.