Rakkautta menneisyydessä ja nykyisyydessä
Hyvin kärjistettynä valtavirralle tarkoitetussa japanilaisessa viihteessä tuntuu olevaan tarve olla melodramaattisia ja ilmiselviä hahmojen tunteista. Katsojalle ei anneta mahdollisuutta omalle tulkinnalle, vaan asia ilmaistaan niin, että se voidaan tulkita yhdellä ainoalla tavalla. Varsinkin animaatioissa tämä on tyypillistä. Hahmot liikkuvat jossain tiedostavassa tilassa, joka pitää meistä alhaisista ruudun tarkkailijoista jatkuvasti huolta.
Netflixissä julkaistu Words Bubble Up Like Soda Pop on paremmasta päästä. Tarina teinipojan Cherryn ilmaisusta haikujen avulla sekä samanikäisen Smilen ulkonäköpaineet osataan välistä ilmaista hyvin. He kohtaavat toisensa kirjaimellisesti törmäämällä ja sekoittamalla puhelimensa keskenään. Vähitellen he oppivatkin tuntemaan toisensa ja rakkaus alkaa kukoistaa. Valitettavasti tämän esille tuomisessa turvaudutaan ärsyttävään tuijotteluun, jonka tarkoitus on vain näyttää kuinka söpöjä hahmot ovat. Nämä hetket eivät loppupeleissä lisää tarinaan mitään. Tiedämme hahmojen tunteet ja heidän ylimääräinen “söpöily” on vain kiusallista katsottavaa.
Onneksi tässä ei mennä liiallisuuksiin ja välistä Cherryn ja Smilen suhde tuntuu aidolta ja lopulta miltei herkältä. He eivät ole silti elokuvan kantava voima. Vanhemman dementiasta kärsivän herrasmiehen menneisyys onnistuu olemaan paljon kiinnostavampi ja samalla myös hillitymmin kerrottu.
Joku voisi nähdä fokuksen siirron kankeana, mutta se tekeekin suhteellisen kliseisestä juonikuviosta paljon mielenkiintoisemman. Vanhan miehen halu kohdata menneisyyden rakkautensa vanhan vinyylin kautta kontrastoi hyvin elokuvan modernin teknologian käyttöön. Hahmot tuntuvat osaavan käyttää nykyajan tekniikkaa hyvin, mikä tuntuu todella raikkaalta. Monesti käsikirjoittajat tai ohjaajat eivät tunnu ymmärtävän nykyaikaa, jolloin he välttävät näiden asioiden käsittelyä, mutta Kyohei Ishigurolla on täysi luottamus ohjaajana niiden olemassaoloon tässä maailmassa. Samalla paljastuu menneisyyden ja nykyisyyden yhtenäisyys, jolloin katsojina ymmärrämme joidenkin asioiden pysyvän aina samana ajasta ja paikasta riippumatta.
Näitä asioita tuodaan esille hienosti animoitujen kohtauksien avulla, joissa värien käyttö tuntuu miltei hyppäävän televisiosta ulos. Japanin maaseutu on tuskin koskaan näyttänyt näin hienolta. Valitettavasti “kameran” käyttö tuntuu olevan vähän levotonta. Useaan kertaan näytetään jokin uusi kuvakulma tai kamera pyörii ympäriinsä paljastaen näitä hienosti piirrettyä miljöötä. Luulisi, että tekijät olisivat ymmärtäneet pelkästään taustojen ja hahmojen dynamiikan riittävän huomion pitämiseen.
Nämä puutteet haittaavat elokuvaa pitkässä juoksussa juuri sen verran, että ärsytyskynnys ylittyy. Vaikka kyse on ihan eri genren elokuvasta, niin mieleen tulee Mamoru Oshiin Angels Egg, joka post-apokalyptisessä maailmassa onnistuu olemaan hillitty ja tasapainoinen komeasta ilmeestään huolimatta. Akirassakin, joka on budjetillinen egotrippi, osataan olla rauhassa, kun on tarve siihen. Ishigurolla ei tunnu olevan itsehillintää ja hän turvautuu halpoihin tehokeinoihin.
Onneksi kokonaisuus ei kaadu naamalleen, vaan kaikki pysyy juuri ja juuri kasassa. Rakkaustarina on kliseinen, mutta se toimii juuri sellaisella alkukantaisella tavalla, mistä jokainen pystyy nauttimaan ja löytämään jotain samaistuttavaa.
Seuraava:
Kirjava lintu – The Painted Bird
Ihmisen kyky pahuuteen sekä myötätuntoon tulee iholle toisen maailmansodan aikaisessa selviytymiskuvauksessa.
Edellinen: Mayday
Ö-luokan kauhuelokuva sijoittuu kokonaan lentokoneeseen.