Words and Pictures kotikatsomo

Taiteen olemusta käsittelevät elokuvat ovat usein enemmän kuvausta tekijöistä kuin heidän työstään. Poikkeuksiakin on. Abbas Kiarostamin kiehtova Iltapäivä Toscanassa (2010) keskusteli sujuvasti sekä hahmojen että näiden kuvaamien abstraktioiden kanssa. Pintakoreasta parisuhdedraamasta kasvoi esseistinen kuvatutkielma, ja hallitun työn pääosan tulkitsi Juliette Binoche.

Edellisvuonna valmistunut mutta meillä vasta nyt levitykseen päässyt Words and Pictures käyttää myös tähtenään Binochea. Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Australialaisen Fred Schepisin ohjaama romkom ei ole taide-elokuva eikä oikeastaan edes elokuva taiteesta, vaan molempien määrittelyä väärinkäyttävä markkinahuijaus, mistä roolitus ja ensi-ilta Toronton elokuvafestivaaleilla todistavat.

Indie-leimaan luottavassa hömpötyksessä syrjäisen koululaitoksen kirjallisuuden opettaja Jack Marcus (Clive Owen) painottaa luokalleen sanataiteen tärkeyttä. Todellisuudessa hän pönkittää kolhittua kirjailijaegoaan oppilaidensa kautta. Alkoholisoitunut mies saa kaivattua vastusta uudesta kuvataiteen opettajasta, Dina Delsantosta (Binoche), jolle sanat edustavat jäykkää järkeä tunnerikkaiden kuvien alapuolella. Lapsellinen vastakkainasettelu kärjistyy, kun pari julistaa sodan sanojen ja kuvien välille koulun lehtikilpailussa.

Aluksi mieleen tulee Peter Weirin kohottava Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Siinäkin perinteille pyllistävä opettaja kannusti kokemattomia oppilaitaan älylliseen uteliaisuuteen. Words and Pictures ei kuitenkaan tarkastele koululaitosta kasvun alustana vaan keski-ikäisten maikkojen ammattitaistelun näyttämönä. Nahistelu sanojen ja kuvien arvosta on taidekaanonin ja nimiviitteiden kontekstivapaata kakofoniaa, ei kulttuurikriittistä problematiikkaa saati sitten merkityserojen filosofiaa. Huumorikin on jäykän heteronormatiivista, screwball-perinteille kumartavaa.

Konventionaaliselta lajikuvalta ei vaatisi liikoja, elleivät teeman ja hahmojen suhteet tuntuisi niin laskelmoiduilta. Taidemäärittelyt loksahtavat paikoilleen sukupuolikohtaisesti ja häiritsevän mekaanisesti. Lopussa sanojen ja kuvien välille haetaan sitten konsensusta. Täydentäväthän vastinparit toisiaan.

Omanlaisensa ratkaisu näkyy siinä, miten päähahmoista vain mies kasvaa ulos kehyksistään. Jackin dekadenttia kamppailua jaksaa seurata hetken kauemmin kuin Delsanton, vaikka molemmat lähes yhtä säälittäviksi onkin kirjoitettu. Kiinnostavia ei saa kummastakaan.