Wonder Woman 1984 kotikatsomo

DC-supersankariuniversumin suuren kolminaisuuden hahmoista Batman ja Teräsmies ovat esiintyneet monessa filmatisoinnissa halki vuosikymmenten, mutta sen kolmannen eli Ihmenaisen ensiesiintyminen isolla kankaalla koitti vasta 2017. Patty Jenkinsin ohjaama Wonder Woman oli tyylikäs kasvutarina nuoren amatsonin seikkailuista ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Ensiluokkaisessa sankaritarinassa oli vilpitöntä sanomaa. Gal Gadot tulkitsi raikkaasti päähenkilöä sekä sotakentillä Ihmenaisena sekä siviilissä Diana Princena.

Jatko-osa oli väistämätön. Wonder Woman 1984:n suurin käänne on jo elokuvan nimessä, sillä elokuva sijoittuu vuoden 1918 sijasta vuoteen 1984. Kuolemattoman puolijumalan kohdalla ei vuosikymmenistä ole niin väliä, joten Diana ei ole muuttunut, mutta maailma ympärillä on. Ankeat sotavuodet ovat vaihtuneet värikylläiseen ja vauhdikkaaseen kasarielämään. Tai ainakin ohjaaja Jenkinsin yritykseen jäljitellä 80-lukua.

Valittu vuosikymmen on sinänsä oivallinen, sillä 1980-luku oli ja on edelleenkin sotienjälkeisen länsimaisen sivilisaation korkeimpia huippuja. Se oli dynaaminen, rajoja rikkova, räväkkä, iso ja äänekäs mutta myös herkkä ja erittäin luova. 1980-luvulla syntyi iso osa niistä viihteen ja taiteen ilmiöistä, jotka ovat edelleenkin ilmiöitä.

Samalla vuosikymmenellä myös kylmä sota pääsi loppukierroksilleen, kun Reagan korotti panoksia pahan imperiumia vastaan ja Afganistanin sota verotti Neuvostoliiton voimavaroja. Kommunismin kauhun mädän kulissit alkoivat sortua. Suomessa amerikkalaisten sarjakuvalehtien käännökset, television Ritari Ässät sekä VHS-videomarkkinat elivät kulta-aikaansa. Myös elokuvateattereihin tuli reilusti enemmän länsimaisia teoksia. Nuoriso sai mielikuvia siitä, minkälaista oli rapakon takaisissa ostoskeskuksissa, suurkaupungeissa ja jenkkiteinien jälki-istunnoissa.

Nämä mielikuvat eivät välity Wonder Woman 1984:n kuvastosta, joka tavoittelee nostalgiasävyjä ja kasaritunnelmaa, mutta ei saavuta sitä kuin pintapuolisesti ja hetkittäin. Elokuvan alkupuolen ostoskeskuskohtaus on autenttisen oloinen. Se onkin kuvattu aidossa, hylätyssä ostoskeskuksessa. Tämän jälkeen kasariviitteet jäävät ohuiksi ja venytetyiksi, aivan kuin tekijöillä olisi ollut lista josta ruksia yli pakolliset kasariviitteet.

Myös elokuvan ja päähenkilöiden toteutus hukkaa suurelta osin sen potentiaalin, joka olisi ollut mahdollista saavuttaa sijoittamalla narratiivi lähihistoriaan. Vain hetkittäin tarinalla on jotain sellaista kerrottavaa, joka korostuu 80-luvun näkökulmaa hyödyntämällä. Poliittinen konteksti on enemmän satufantasiaa, jossa ydinohjuksia syntyy tyhjästä kuin Aladdinin taikalampusta.

Tarinan ytimeen jää Ihmenaisen haikailu mennyttä poikaystäväänsä (Chris Pine) kohtaan sekä näennäisfilosofiset opetukset, joiden mukaan muutoksen toivominen on pahasta ja on parempi tyytyä vain osaansa. Siinä missä aiemmassa elokuvassa Ihmenaisen hahmo kehittyi ja oppi, tässä elokuvassa hän on lähinnä naispuolinen Jeesus, joka uhraa oman onnensa ihmiskunnan hyväksi ja jatkaa sen jälkeen väsymättä, yksioikoisena. Diana on sankarillinen mutta tylsä.

Onneksi antagonisteista on saatu enemmän irti. Liikemies ja tv-persoona Max Lord (Pedro Pascal) muistuttaa 1980-luvulla syntynyttä sarjakuvavastinettaan. Kuten sarjakuvissa Lord on omahyväinen, ahne ja julkisuudelle perso bisnesmies sekä kiero manipulaattori. Pascal antaa Lordille nyansseja ja loistaa omissa kohtauksissaan. Vaikka Lord on nilkki, hänen tekonsa motiivit voi ymmärtää. Lord on oman ahneutensa kehään vangiksi jäänyt pyrkyri. Hän perustelee toimintaansa sillä, että tekee parhaansa oman poikansa hyväksi samalla kun poika jää liiketoimien varjoon.

Kristen Wiigin esittämä Barbara Minerva olisi hahmona raakile ilman näyttelijänsä hyvin sisäistettyä tulkintaa. Lähtökohtaisesti Minervan kehitys nössöstä, silmälasipäisestä tutkijasta seksikkääksi, itsevarmaksi puumaksi – tai Gepardiksi eli Cheetahiksi – on kulunut, varsinkin kun elokuvissa itsetunnon kehitys lähes aina tarkoittaa näkökyvyn äkkiparanemista ja laseista luopumista. Toisaalta kehityskaari on kerrankin 80-lukulaista ja sen aikakauden kliseitä hyvin kuvaava. Wiigin roolisuorituksessa on sekä huumoria että pieniä yksityiskohtia, jotka kuvastavat Minervan sisäistä kehitystä.

Toiminta ja juonenkuljetus maapallon eri kohteista toiseen on näyttävää, mutta suurelta osin varsin geneeristä. Vahvimman vaikutuksen tekee elokuvan takaumakohtaus amatsonien olympialaisista Themiscyra-saarella. Kohtauksen pääroolissa oleva, nuorta Dianaa esittävä 10-vuotias Lilly Aspell tekee huimat stunttinsa itse. Myös Suomi juostaan näissä olympialaisissa maailmankartalle, sillä suomalainen Miranda Chambers on yksi amatsonikilpailijoista.

Hyvistä hetkistään ja pirteistä pahishahmoista huolimatta Wonder Woman 1984 jää kauas edeltäjästään. Pelkkä visuaalinen pintakoreilu ja 1980-luvun mielikuvilla leikittely ei riitä tekemään elokuvasta aidosti lähihistoriallisen tuntuista seikkailua. Elokuva on ylipitkä sisällöllisen annin osalta ja juonen olisi voinut toteuttaa tuntia lyhyemmässä ajassa.

Seuraava Wonder Woman -elokuva on jo tuotantoputkessa. Siltä toivoisi keskittymistä siihen, mikä juuri Ihmenaisesta tekee persoonallisen satojen muiden supersankarien joukossa. William Moulton Marstonin alkuperäistarinoista voisi varmasti etsiä sopivia ideoita. Nyt Ihmenainen jää monelta osin taustahahmoksi omassa elokuvassaan.