Winter's Tale kotikatsomo

Mark Helprinin samannimiseen romaaniin perustuvan Talvisen tarinan piti olla isomman rahan romanttisfantastinen satu aikuisille, joka sekä veisi mukanaan että tarjoaisi ajattelemisen aihetta ihmisyydestä, hyvästä ja pahasta sekä kuolemattomasta rakkaudesta. Toisin kuitenkin kävi, ja elokuva floppasi rankasti lippuluukuilla. Kassaan palautui vain puolet elokuvan tuotantokuluista.

Erityisen kelvoton tai ala-arvoinen ei Talvinen tarina kuitenkaan ole. Se vain ei vastannut huutoonsa eikä tarjonnut sitä, mitä siltä odotettiin. Tarina ja sen toteutus edellyttää ehdottomasti, että katsojalla on halua hyväksyä sen romanttisen yliluonnollinen konsepti ja olla liikoja kyseenalaistamatta tarinan sisäisen eheyden puutetta. Draamana teos on vajavainen ja yliampuva, mutta faabelina se näyttää paikoin myös hyviä puoliaan.

Ohjaajana debyyttinsä tekevä Akiva Goldsman teki myös käsikirjoituksen. Oscarinkin käsikirjoittamisestaan voittanut Goldsman teki rohkean syteen tai saveen -päätöksen nakata viimeisenkin realismin ikkunasta ja luottaa tyylittelevään tunnelmankorostamiseen. Goldsmanin käsikirjoitukset ovat olleet koko hänen uransa ajan hit and miss -kässäreitä puhtaimmillaan, sillä välillä mies on kirjoittanut koskettavaa Oscar-tason draamaa ja välillä Batman & Robinin kaltaista kelvotonta kuonaa.

Tarinan päähenkilö, orpona kasvanut mestarivaras Peter (Colin Farrell) toimii 1900-luvun alkupuolella demonisen gangsterin Pearly Soamesin (Russell Crowe) leivissä. Soames on kirjaimellisesti demoninen, hän käy välillä konsultoimassa itse Luciferia, jota esittää Will Smith. Peter hylkää Soamesin jengin ja törmää tämän jälkeen kesken murtokeikan hivutustautiseen eli tuberkuloosia sairastavaan Beverlyyn (Jessica Brown Findlay). Nuoret rakastuvat, mutta se taas ei sovi Soamesille, joka tekee kaikkensa tukahduttaakseen näiden rakkauden.

Beverlyn tapa sairastaa tuberkuloosia on taudin historiassa liki ainutlaatuinen, yhtä hyvin hänen olisi voinut ilmoittaa kärsivän maagisesta kirouksesta. Toisaalta koko vuosisadan alun New York on muutenkin pullollaan demoneita, taikahevosia ja kohtalokkaita sattumia, joten yksi lystihän se on mitä Beverly sairastaa.

Tarinaa vaivaa kuitenkin liian tiukasti sisäänrakennettu fatalistisuus, sillä päähenkilöiden vaiheet tuntuvat olevan liiankin tiukasti etukäteen käsikirjoitettuja eikä tarpeellista illuusiota valinnan vapaudesta muodostu kunnolla. Sen myötä myös tarinan jännite jää vaisuksi. Osa hahmoista jää myös varsin ohuiksi ja Crowen örinä demonigangsterina on yliampuvaa, vaikkakin mieleenpainuvaa.

Varsin sokerisen tarinan voi helposti kokea hyvin ulkokultaisena ja onttona vaikka pääpari tekeekin parhaansa heijastaakseen roolihahmojensa tunteiden paloa. Paikoin Talvinen tarina lähteekin lentoon vain tehdäkseen aika ajoin pakkolaskuja, mikä on elokuvallisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin tasainen, liian arkaileva junnaaminen.