Rumpukone

Andrew Neimanilla (Miles Teller) on vain yksi tavoite: hän haluaa kehittyä legendaariseksi jazzrumpaliksi. Näytön paikan Andrew saa, kun arvostetun musiikkikoulun kilpaorkesteria johtava Terence Fletcher värvää Andrew’n osaksi koulun edustuskokoonpanoa.

WhiplashDamien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama Whiplash antaa jazzmusiikin maailmasta armottoman ja raadollisen kuvan. Koulun orkesteri on tottunut menestymään, ja menestyksen voi taata vain täydellisyydellä. Fletcherin kokoonpanossa kenenkään asema ei ole turvattu ja kaikkien on jatkuvasti pystyttävä todistamaan taitonsa. Selviytyminen brutaalin kilpailuhenkisessä orkesterissa saattaa tarkoittaa paikkaa jazzmaailman huipulla, epäonnistuminen uran katkeamista ja kadotusta.

Whiplash ei ole yksiselitteinen kuvaus Andrew’n matkasta suuruuteen, vaan ennen muuta elokuva kysyy, miten tullaan suureksi ja mitä suureksi tuleminen oikeastaan tarkoittaa. Samalla elokuva onnistuu tekemään soittamisesta poikkeuksellisen ruumiillista ja kouriintuntuvaa. Suuren osan ajasta rumpuja takova Andrew näyttää pikemminkin ylivoimaisen vastustajan kanssa kamppailevalta nyrkkeilijältä kuin hienostuneelta muusikolta.

WhiplashWhiplash rakentuu Andrew’n ja Fletcherin omituisen ja äärimmäisen jännitteisen suhteen ympärille. J. K. Simmonsin hypnoottisesti näyttelemä Fletcher vaikuttaa vuoroin vaativalta mutta inhimilliseltä diktaattorilta ja vuoroin täydelliseltä hirviöltä. Epämusikaalisessa perheessä kasvaneelle Andrew’lle Fletcherista muodostuu ehdoton auktoriteetti, jonka mielipide on totuus aina yksittäisten kappaleiden temmosta Andrew’n kykyihin ja arvoon soittajana.

Fletcherin opetusmetodit kiteyttävät varsin kirjaimellisesti uskomuksen, jonka mukaan menestys vaatii verta, hikeä ja kyyneleitä. Kilpaorkesterin tummaseinäinen ja ikkunaton harjoitushuone osoittautuu kidutuskammioksi, jossa seksistisiä, homofobisia ja vain puhtaan asiattomia solvauksia karjuva Fletcher puristaa soittajista nesteitä keinolla millä hyvänsä.

Unelmaansa täydellisesti sitoutunut Andrew on valmis vuotamaan kaikista suonista, huokosista ja kanavista. Andrew käyttää kaiken aikansa musiikin soittamiseen, kuuntelemiseen ja ajatteluun, ja omistautuneisuuden ja pakkomielteisyyden raja hämärtyy. Mitä päättäväisemmin Andrew tavoittelee Fletcherin hyväksyntää ja instrumenttinsa täydellistä hallintaa, sitä hengästyttävämmäksi Whiplash ja Andrew’n soitto käyvät. Kun tavoitteena on yli-inhimillisyys, kaikki inhimillinen näyttäytyy heikkoutena.

WhiplashWhiplash piirtää voimakkaan ja terävän kuvan peräänantamattomuudesta ja lähes epäinhimillisestä kyvystä ylittää itsensä. Lopulta Whiplashin vangitsevuus kuitenkin piilee siinä, ettei ole selvää, onko Andrew seuraamassa Fletcheria huipulle vai pimeyteen.

Fletcherin metodit vaikuttavat sadistisilta, mutta ehkä Fletcher on vain valmis tekemään mitä muut eivät ole: varmistamaan, että soittajat todella antavat musiikille kaikkensa. Ehkä legendoja syntyy vain, kun joku on valmis järkähtämättömästi vaatimaan yhä enemmän ja enemmän.

Tai ehkä Flecther todella on sadisti, ja julmat, manipulatiiviset ja häikäilemättömät metodit vain sairas peli, joka tappaa soittamisen ilon ja alistaa musiikin pelkäksi välineeksi kunnianhimolle ja alistamiselle.

Kuten elokuvan keskeiset jazzkappaleet, Whiplash vaihtaa rytmiä ja suuntaa, lumoaa ja hämmentää, mutta on kaiken aikaa piinaavan hallittu eikä hetkeksikään päästä otteestaan. Kysymykseksi jää, onko kyse menestystarinasta vai tragediasta.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,5 / 6 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös