Pomon juhla

Bruce Springsteen täytti 70 vuotta viime syyskuussa. Samoihin aikoihin Yhdysvaltojen ensi-iltansa sai konserttielokuva Western Stars, joka perustuu Springsteenin muutamaa kuukautta aiemmin julkaistuun samannimiseen albumiin. Elokuvassa Pomo soittaa viimeisimmän levynsä kappaleet maillaan sijaitsevassa satavuotiaassa ladossa orkesterin säestämänä.

Western StarsRock-ikoni on edelleen hyvässä vedossa, uusissa biiseissä kuuluu elämä ja soitanta on kaikin puolin laadukasta, kuten konserttielokuvan toteutuskin. Kappaleiden välissä Pomo taustoittaa biisien syntyä ja osin omaa elettyä elämäänsä.

Tarjolla ei ole Springsteenin tunnettuja hittejä ja pitkän uran hohdattamista, vaan kyse on puhtaasti uudesta levystä ja sen varsin juurevasta musiikillisesta annista. Ja hyvä näin. Itseään toistavia ja omaa hittipotpuriaan nostalgian palossa veivaavia eilisen suuruuksia on viime vuosina nähty ja kuultu riittämiin, joten vanhan konkarin heittäytyminen uuden materiaalin varaan on ollut ryhdikäs liike.

Western StarsWestern Stars on 80 minuuttia hyvää musiikkia, vaikka ei Springsteenin faniksi lukeutuisikaan. Miehessä on karismaa, jota ei tämän vuosituhannen artisteilta enää löydy. Veteraanista löytyy myös edelleen musiikillista terää, mitä ei kaikista Springsteenin rockikätovereista voi sanoa näiden tehdessä enää lähinnä loputtomia jäähyväiskiertueitaan.

Springsteenissä, hänen bändissään ja uuden levyn livesoitosssa olisi ollut kaikki tarvittava juhlakonsertille americanaa huokuvassa miljöössä. Mukaan taustalle otettu 30-henkinen orkesteri tuntuukin kokonaisuudessa turhalta painolastilta. Sovitukset ovat toki hienoja ja soitto korvia hivelevän harmonista, mutta Springsteenin musiikin alkuvoimainen yksinkertaisuus kärsii suurellisesta orkestraatiosta. Kitara, laulu ja taustabändi olisivat olleet enemmän ytimessä, ja parhaimmillaan Western Stars onkin niinä simppeleinä hetkinä, kun tässä ytimessä ollaan.

Western StarsIlmeisesti suurillakin rokkareilla on jokin maaninen tarve hakea musiikilleen salonkikelpoisuutta orkesterin avulla. Springsteen ei ole ainoa eikä ensimmäinen rokkari, joka tavoittelee jotain korkealentoista orkesterin avulla hukaten samalla musiikkinsa ja rockin yksinkertaisen ytimen, alkuvoimaisen raakuuden, joka syntyy niistä simppeleistä elementeistä, joista hyvä rock-musiikkia on aina syntynyt. Osaltaan kyse on toki maku- ja mielipideasioista, mutta ainakin itse olisin ladossa halunnut nähdä ja kuulla vain miestä ja tämän bändiä. Mutta ei orkesteri musiikkia pilaa, eikä Pomoa lauluineen, se vain jää turhaksi taustakoristeeksi.

Suomessa Western Stars nähtiin teattereissa viime joulukuussa ja on nyt tullut saataville tallennejulkaisuna, jonka suhteen hieman ihmetyttää lisämateriaalien täydellinen puuttuminen. Konsertin kylkeen olisi mieluusti katsonut jo ihan muistinvirkistykseksi dokumentin muodossa läpileikkauksen miehen urasta, materiaaliahan olisi olemassa.

* * *
Arvostelukäytännöt