We Are Twisted F*cking Sister! kotikatsomo

Andrew Horn muistetaan lähinnä visuaalisesti upeasta elokuvastaan The Big Blue (1988), joka sijoittui vapaasukelluksen maailmaan. Harvakseltaan ohjannut Horn on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut myös dokumentin The Nomi Song (2004), joka kertoi avant garde -artisti Klaus Nomista. Uutukaisellaan We Are Twisted Fucking Sister! Horn pysyttelee musiikin parissa, joskin tyylilaji on vaihtunut ehtaan hard rockiin. Tai heviin, kuten sitä kutsuttiin kultaisella 1980-luvulla.

Jos sattui olemaan pahimmassa teini-iässä vuonna 1984, ei voinut välttyä kuulemasta Twisted Sisterin klassikkokappaleita We're Not Gonna Take It ja I Wanna Rock. Molemmat biisit löytyivät yhtyeen kolmannelta – ja samalla läpimurtoalbumilta – Stay Hungry (1984). Yhtyeen rakettimaista nousua avittivat molempien kappaleiden ympärille rakennetut musiikkivideot, jotka iskostivat nimen Twisted Sister takatukkaisten teinien kollektiiviseen tajuntaan television uuden ja kiehtovan musiikkikanavan MTV:n kautta. Todella harva, itseni mukaan lukien, tiesi tuossa vaiheessa mitään yhtyeen pitkästä historiasta. Ja eipä sillä olisi ollut merkitystäkään tuossa vaiheessa, teini kun osaa vielä elää preesensissä.

I Wanna Rock ja We're Not Gonna Take It -musiikkivideoissa tehtiin selkeä jako nuorten ja aikuisten maailman välille. Twisted Sister oli teinikapinan ruma, räikeä, potentiaalisesti vaarallinen ja lapsen puhdasta sielua turmeleva, ja taatusti kovaääninen lipunkantaja, joka materialisoitui hormonimyrskyn silmästä laulamaan lauluja rajoittamattomasta vapaudesta ja kiusaamaan lapsiaan kovistelevaa ja näiden elämää rajoittavaa perheenisää, jota näytteli videoissa Mark Metcalf, National Lampoon's Animal House -elokuvasta (1978) tuttu sadistinen opettaja Neidermeyer, joka videoilla pääsi toistamaan suurimman onelinerinsa: What do you want to do with your life???!!!" Kysymys esitettiin teinille sylki pärskyen ja posket punoittaen, silmät päästä ulos pullistuen. Mitäpä tuohon muuta saattoi todeta kuin I Wanna Rock!".

Teinien saaminen tylsää ja rajoittavaa aikuisten maailmaa vastaan kapinoivan ja saarnaavan Twisted Sisterin puolelle oli helppoa iskevien kertosäkeiden, tanakoiden riffien ja vastustamattoman viihdyttävien videoiden avulla, ja kaikessa sarjakuvamaisuudessaan Twisted Sister edusti tuolloin suosionsa huipulla olleen hevibuumin kaupallisinta osastoa, ainakin hetken verran. Se, että Twisted Sister omasi vaikutteita punkista ja glamista oli sivuseikka, musiikki oli kuitenkin ehtaa ja iskevää rock 'n' rollia. Kolme vuotta myöhemmin kaikki oli ohi, kun laulaja Dee Snider lähti yhtyeestä. Sen jälkeen Twisted Sister on koonnut rivinsä uudelleen lukuisia kertoja. Vuonna 2016 pitäisi olla sen vihoviimeisen kiertueen vuoro.

Valitettavasti nyt kyseessä oleva musiikkidokumentti We Are Twisted F*cking Sister! ei kerro mitään Twisted Sisterin suuruuden päivistä, vaan kartoittaa yli kahden tunnin ajan sinänsä mielenkiintoista bändin esihistoriaa perustamisvuodesta 1972. Twisted Sister perustettiin New Yorkissa kitaristi Jay Jay Frenchin toimesta, ja 1970-luvun lopussa klassinen kokoonpano alkoi olla kasassa. Twisted Sister toimi pitkään cover-bändinä soittaen tuon ajan kovimpia glamrock-hittejä. Dokumentissa kerrataan yhtyeen loputonta kiertämistä New Yorkin ja New Jerseyn osavaltioiden syrjäkylien kapakoissa ja myöhemmin suuremmilla musiikkiareenoilla.

Dokumentti koostuu pääosin bändin jäsenten ja fanien sekä myöhemmin kuvioon mukaan tulleiden levy-yhtiöiden edustajien haastatteluista. Puhuvia päitä riittää, mutta konserttipätkiä nähdään valitettavan vähän, ja kokonaisuus vaikuttaa hieman hajanaiselta ja jäsentymättömältä. Pieni puutuminen alkoi vaivata ainakin itseäni, kun kävi selväksi, että dokumentissa ei pitkästä kestosta huolimatta päästä koskaan itseäni ja monia muita keski-ikäisiä kiinnostaviin 1980-luvun puolivälin tapahtumiin, jolloin Twisted Sisterin konsertit olivat ainakin Amerikassa todella vaarallisessa maineessa ja bändi suosionsa huipulla.

We Are Twisted F*cking Sister! on toki mielenkiintoinen katselukokemus tässäkin muodossa, varsinkin jos aihealue kiinnostaa. Dokumentissa koetaan tutut tosielämän Spinal Tap -hetkensä, mutta hersyviä naurunpyrskähdyksiä kirvoittavia anekdootteja musiikkibisneksen älyttömyyksistä olisi toki voinut sirotella elokuvaan enemmänkin.

We Are Twisted F*cking Sister! jää pitkähköstä kestostaan huolimatta aiheen kokonaisvaltaisen käsittelyn puolesta hieman torsoksi, ja olisikin vaatinut rinnalleen joko toisen kokopitkän, bändin suuruuden päiviä kartoittaneen dokumentin, tai sitten bändin koko historian käsittelyn yhdessä elokuvassa. Nyt elokuva ei palvele varsinaisesti suurempaa hevistä ja musiikista kiinnostunutta yleisöä, vaan lähinnä yhtyeen tosifaneja, joille dokumentti onkin varmasti todellinen aarreaitta. Sellaisiin yleisinhimillisiin sfääreihin kuin esimerkiksi mainio Anvil: The Story of Anvil (2008) ei tämä dokumentti valitettavasti pysty kurkottamaan.

Käsittelemättä jää varsin harmittavasti esimerkiksi Dee Sniderin osuus senaatin kuultavana, kun Yhdysvalloissa tosissaan pohdittiin musiikin sanoitusten siistimistä Washingtonin vaimojen huolestuessa asiasta. Onneksi Sniderin ja Tipper Goren kohtaaminen senaatissa sai julkisuutensa Sam Dunnin kaikille musiikista kiinnostuneille suositeltavassa dokumentissa Metal: A Headbanger's Journey (2005).