Voi juku mikä lauantai kotikatsomo

Visa Mäkinen on porilainen elokuvantekijä, jonka elokuvilla on vinha maine. Spedeä ihaillut Mäkinen aloitti elokuvien teon 1970-luvun lopulla road-komedialla Voi juku mikä lauantai. Elokuvaa tähditti tuolloin suosionsa huipulla ollut musiikkimies Erkki Liikanen, joka houkutteli teatteriin sen verran väkeä, että Mäkinen alkoi tehdä lisää elokuvia. Reilun kymmenen vuoden aikana mies tuotti ja ohjasi tusinan verran pitkiä elokuvia, jotka parhaimmillaan keräsivät teattereissa kymmenien tuhansien yleisön ja televisioesitysten katsojaluvut ovat liikkuneet sadoista tuhansista jopa yli miljoonaan.

Elokuvallisesti Mäkisen tuotanto ei ole millään mittarilla tarkasteltuna yltänyt esikuvansa Speden tekemisten tasolle, mikä kertonee kaiken tarvittavan Mäkisen elokuvien laadusta. Kummalliset käsikirjoitukset yhdistettynä kömpelöön ja poukkoilevaan kerrontaan sekä amatöörimäiseen toteutukseen ovat leimanneet Mäkisen elokuvat yksiselitteisen huonoiksi. Varsinaisiksi roskaelokuviksi Mäkisen tuotoksia on pääsääntöisesti vaikea mieltää, mutta jonkinmoista kulttimainetta osa Mäkisen tuotannosta nauttii, varsinkin seksillä höystetty Pi pi pil… pilleri ja aikanaan K18-leiman saanut Yön saalistajat.

Parin vuosikymmenen takaisissa muistikuvissa elokuvat olivat hauskoja, mutta ajalla on tapana kullata muistoja. Mikä nuoruudessa näyttäytyi hulvattoman huonona, paljastuu vuosia myöhemmin selväjärkisemmässä tilassa tarkasteltuna vain huonoksi. Aika jäytää hulvattoman olemattomiin, ja näin on käynyt Mäkisenkin elokuvien kohdalla. Ensimmäisen vartin verran nostalgia jaksaa hymyilyttää, mutta sen jälkeen hymy hyytyy kökköyden parissa auttamattomasti.

Mäkisen esikoispitkässä kesälesket Titta ja Ulla lähtevät avoautolla tien päälle suunnatakseen mökille saunomaan. Lähtökodiltaan tarinassa on samaa naiskuvaa vapauttavaa tematiikkaa kuin Thelmassa ja Louisessa (1991), tosin siinä missä Ridley Scottin modernissa klassikossa naiset nähdään itsenäisinä toimijoina, Mäkisen visiossa blondit punaisessa avoautossa on alistettu miesten katseille. Vivahde joka sittemmin sävytti Mäkisen muutakin tuotantoa.

Titan ja Ullan sinne tänne poukkoilevaa matkatekoa värittävät kohtaamiset erilaisten miesten kanssa. Toteutukseltaan elokuva vaikuttaa aikansa pornoelokuvalta, joissa pääasian eli seksin lomaan väsättiin katsomiskelvottomia juoniosuuksia. Valitettavasti Voi juku mikä lauantaissa ei ole lainkaan seksikohtauksia, vain vihjauksia siihen suuntaan. Eli lopputulos on kuin pornoelokuva, josta seksikohtaukset on leikattu pois. Ehkä näin on kuitenkin parempi, sillä vesirajasortseissa pyllistelyssä, avonaisissa kaula-aukoissa ja takapuolelle läpsyttelyissä on jo kestämistä – ja jos seksikohtaukset olisivat olleet Pi pi pil… pillerin tyylisiä, ei lopputulosta halua edes kuvitella.

Elokuvakulttuurin moninaisuuden ja rikkauden kannalta Visa Mäkisen elokuvien uudelleenjulkaisut tallenteina puolustavat paikkaansa vaikka kuvan ja äänen laatu ovatkin kaukana tämän päivän vaatimustasosta. Toisaalta kuvan ja äänen kulumat ja rahinat korreloivat hyvin sisällön kanssa. Kokonaan oma kysymyksensä on, löytyykö Mäkisen elokuville enää uutta yleisöä, siinä määrin aika on näistä ajanut ohi.

Visa Mäkisen elokuvaura päättyi vuoden 1991 Pirtua, pirtua -elokuvaan. Aiemmin komediallisella otteella elokuvia tehnyt Mäkinen kokeili vakavaa draamaa huonolla menestyksellä. Raskaasti tappiollinen elokuva jäi hänen viimeisekseen.