Musiikin viemää

Populaarimusiikin historiassa 1970-luku on ollut kenties kaikista merkityksellisin. 1960-luvulla virinnyt luovuuden energia tuotti vuosikymmenten taitteessa lukuisia merkittäviä artisteja ja bändejä, joiden jättämä kädenjälki populaarimusiikkiin on ollut valtaisa. Myöhemmin 1970-luvulla kaupallisuus alkoi yhä enemmän määrittää luovuuden suuntaviivoja. Suunnilleen sama kehityskulku tapahtui myös elokuvan saralla Hollywoodissa.

Mick Jagger on niitä, jotka ovat eläneet ja kokeneet käytännössä koko populaarimusiikin historian. Jagger visioikin Martin Scorseselle jo vuosia sitten elokuvaa 70-luvun musiikkimaailmasta. Lopulta elokuvaprojekti kääntyi kymmenosaiseksi televisiosarjaksi, Vinyl, jonka pilottijakson Scorsese ohjasi.

VinylVinylin päähenkilö on Bobby Cannavalen antaumuksella esittämä levy-yhtiöpomo Richie Finestra, joka on kumppaneineen myymässä levy-yhtiönsä American Century Recodsin. Uusien kykyjen löytäjänä leiville lyönyt yhtiö on ajautunut talousvaikeuksiin ja Finestra yrittää myydä levymerkin hyvällä voitolla isolle kansainväliselle toimijalle. Kauppa menee reisille ja Finestran on nostettava levymerkkinsä uuteen nousuun palaamalla juurilleen eli löytämällä uusia kykyjä.

Kaikki olisi mahdollista, jollei Finestra olisi turhan perso kokaiinille. Kokkelipäissä tehdyt ratkaisut niin bisneksen kuin perhe-elämän kannalta osoittautuvat enemmän tai vähemmän katastrofaalisiksi, joten Finestran on nostettava itsensä kuiville kyetäkseen luovimaan selville vesille kaikilla elämänsektoreillaan.

VinylSukellus 70-luvun musiikkimaailmaan ja sen kulisseihin on kutkuttavaa katsottavaa – ja ennen kaikkea kuultavaa. Sarjassa kuultava musiikki ei ole aikakauden läpiveivattuja ikihittejä vaan suurelta osin käsin poimittuja helmiä ajalta, jolloin muullakin musiikilla kuin listahiteillä oli merkitystä. Parhaimmillaan sarja on aikakauden musadiggarin korville silkkaa hunajaa, joskin musiikkia kuullaan melko maltillisesti ja pääosin tarinamaailmaan upotettuna.

Vaikka Finestra ja levy-yhtiö American Century Records eli ACR ovat kuvitteellisia, ovat sidokset todellisuuteen ilmeisiä. Jo levymerkin lyhenne on anagrammi tunnetusta RCA Recordsista. Artistit ja bändit ovat suurelta osin todellisia Led Zeppelinistä Elvikseen ja sarjasta huokuu uskottavuus niin sisällön kuin ylöspanon kannalta. Tuotannoltaan Vinyl on kuin A-sarjan Hollywood-elokuva, toisaalta mitä muuta Scorsesen masinoimalta sarjalta voisi edes odottaa.

VinylSarjamuodossa on vahvuutensa ja heikkoutensa suhteessa elokuvaan. Sarjoissa henkilöhahmoja voidaan kehittää ja syventää aivan eri tavoilla kuin elokuvissa, mutta toisaalta sarjojen päätarina ja sanottava jää monesti epämääräisemmäksi kuin elokuvissa, joiden rajallinen kesto edellyttää sanottavan selkeämpää konkretisointia.

Leväperäisyys onkin lopulta Vinylin suurin kompastuskivi. Vaikka tarina sinällään on johdonmukainen ja etenee jonkinmoiseen lopputulemaan, sarjan sisällöllinen anti hajoaa levälleen kymmeneen jaksoon, mikä alkaa väistämättä syödä katsomisjännitettä sarjan puolivälissä. Ilman Cannavalen karismaattista roolityötä sekä pieteetillä tehtyä ajankuvaa sarja jäisi suvantojensa loukkuun.

VinylVinylille ilmeisesti suunniteltiin toista tuotantokautta, mutta sen tekeminen on tiettävästi toistaiseksi hyllytetty. Tässä piileekin sarjojen ydinongelma. Yhteen tuotantokauteen kilpistyvät sarjat jäävät helposti tarinallisesti vaillinaisiksi, kun taas tuotantokaudesta toiseen jatkettavat sarjat paisuvat lopulta täysin päämäärättömiksi.

Parhaimmillaan sarjojen ja elokuvien hyvät puolet yhdistyvät minisarjoissa, joissa jää riittävästi tilaa hahmojen syventämiselle, mutta rajallinen kesto pitää tarinan ja sisällön päämäärät helposti hahmotettavissa. Vinylistakin olisi kannattanut tehdä minisarja, sillä yhdessä tuotantokaudessa on yksiselitteisesti liikaa tavaraa, jolloin herkkupalat katoavat ähkyyn. Herkut ovat silti Vinylissakin nauttimisen arvoisia.

* * *
Arvostelukäytännöt