Klassikko hengittää yhä

Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon räjäytti aikoinaan pommin ranskalaisessa elokuvassa. Ranskan uuden aallon nosteessa valmistunut elokuva on maamerkki, joka pakotti ajattelemaan uudella tavalla.

© Studio CanalViimeiseen hengenvetoon on tarina kahdesta nuoresta vetelehtijästä. Jean-Paul Belmondo esittää nuorta ja viileää Michel Poiccardia, joka tunnetaan myös nimellä Laszlo Kovacs. Tupakka huulessa, aurinkolasit silmillä ja sänkypuuhat mielessä Poiccard päättää lähteä Pariisiin, ja etsiä käsiinsä muutaman yön tuttavuutensa Patricia Franchinin (Jean Seberg). Yhdessä he voisivat lähteä Italiaan, ja elellä mukavasti. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien muukaan. Ennen Pariisiin saapumistaan Poiccard etsintäkuulutetaan poliisin murhasta.

Godard itse on sanonut Viimeisen hengenvedon olleen sentyyppinen elokuva, että siinä kaikki oli sallittua. "Halusin lähteä perinteisestä tarinasta ja tehdä uusiksi, mutta eri tavalla, kaikki elokuvat, jotka on jo tehty", Godard selitti Cahiers du cinéman haastattelussa vuonna 1962.

© Studio CanalViimeiseen hengenvetoon näytti syntyessään mullistavalta elokuvalta. Godardin jump cut -tekniikkaa ja kuvallista kerrontaa on toistuvasti ylistetty. Uutta olivat myös elokuvan rytmi, coolius, auktoriteettien kieltäminen ja päähenkilöiden narsistisuus ja välinpitämättömyys ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan. Vastaavaa ei ennen ollut nähty. Ranskan uuden aallon kummisetänä pidetty, Ranskan elokuva-arkisto Cinémathèque françaisen perustaja ja johtaja Henri Langlois onkin sanonut, että on olemassa elokuvaa ennen ja jälkeen Godardin.

Suomalaiset sensuuriviranomaiset olivat 1960-luvulla ilmeisesti sitä mieltä, että elokuva on liiankin mullistava. Viimeiseen hengenvetoon oli aluksi Suomessa sensuurin kieltämä. Godard itse totesi 1960-luvulla Suomessa käydessään sarkastisesti, että ainakin täkäläisillä sensoreilla oli tilaisuus nähdä filmi moneen kertaan.

© Studio CanalGodardin esikoispitkä on yksi Ranskan uuden aallon lippulaivoista. Uusi aalto haastoi perinteisen ranskalaisen studio- ja tähtielokuvan, ja ylisti persoonallisempaa ja kokeilevampaa otetta. Kamera vietiin kaduille, ja sitä pidettiin kädessä. Näyttelijöitä ei perinteiseen tapaan ohjattu. Myöskään käsikirjoitusta ei noudatettu orjallisesti. Viimeisessä hengenvedossa Godard noudatti vain löyhästi ystävänsä François Truffaut’n käsikirjoitusta, ja usein vielä kuvauspäivän aamuna muutti käsikirjoitusta. Uudesta aallosta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa, ettei se ollut vain nuorien ja innokkaiden elokuvahullujen aikaansaannosta. Tehokkaalla elokuvapolitiikallaan Ranskan valtio tarjosi puitteet ja kattavan tukijärjestelmän, joka mahdollisti uuden aallon.

Ranskan uuden aallon klassikko ei jätä kylmäksi. Elokuva on särmikäs, elämänmakuinen ja sykkivä. Se on loistava.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 4 henkilöä