Vihreän papaijan tuoksu kotikatsomo

Vihreän papaijan tuoksu on Anh Hung Tranin ensimmäinen kokoillanohjaus. Hän oli vasta 31-vuotias ohjatessaan elokuvan, joka saavutti välittömästi kansainvälistä huomiota. Ohjaus palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla ja vuonna 1994 työ oli ehdolla parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Oscar-gaalassa.

Elokuva julkaistaan Suomessa reilut kymmenen vuotta myöhässä. Tähän mennessä Tran on ehtinyt ohjaamaan ja käsikirjoittamaan kaksi muutakin elokuvaa (At the Height of Summer, Cyclo). Ilmeisesti aasialaiset tuotannot ovat synnyttäneet markkinaraon, johon tämäkin kiitosta saanut kuvaus vihdoin mahtuu.

Vietnamissa syntynyt, mutta Pariisissa kasvanut Tran on jälleen yksi aasialainen miesohjaaja, joka on tarttunut naiseuden teemaan. Aiemmin vahvoja naisia ovat kuvanneet muun muassa kiinalainen Zhang Yimou (Ju Dou) ja japanilainen Nagisa Oshima (Aistien valtakunta). Vihreän papaijan tuoksussa päähenkilöksi nousee palvelijatar Múi. Elokuvan alkuosa kertoo hänen palvelusuransa alusta ja loppuosa aikuistuneesta naisesta.

Tran on kertonut aihepiirin olevan muistuma lapsuudesta, jolloin vietnamilaiset naiset valmistivat perinteisin menetelmin papaijaa ruuaksi. Vihreästä papaijasta kasvoi symboli naisten työlle ja olemiselle. Elokuvassa naiset iloitsevat, kärsivät, rakastavat, tuntevat. Miehet jäävät vierailijoiksi ja unissa kävelijöiksi naisten elämiin.

Aasialaisten perinteiden ja teemojen sekaan on hujahtanut hyppysellinen eurooppalaisuutta. Tarina tuo mieleen 1980-luvun naiselokuvan. Feministit ideoivat tuolloin elokuvaa, joka rakenteellisesti ja aihepiirillisesti poikkeaisi miesten hallinnoimasta klassisesta kerronnasta. Kokeilut johtivat monituntisiin arkiaskareiden kuvauksiin, vaihtelevalla menestyksellä. Nyt miesohjaaja on vanginnut onnistuneesti vastaavan lähestymistavan elokuvaan. Siinä korostuvat naisten arki ja elämänmakuinen tavanomaisuus yhdistettynä ajatuksia herättävään teemaan ja sanomaan.

Vihreän papaijan tuoksu onkin hämmentävä ja ristiriitainen katsojakokemus. Tarina ei noudata totuttua kaavaa: alku, ongelma ja ratkaisu. Sen sijaan siinä kuvataan yhden perheen arkiaskareita. Elokuvaan mahtuu jopa puolituntinen, jonka puheenvuorot koostuvat muutamasta sanasta. Jaksossa ei ole jännittäviä draamallisia käänteitä. Oikeastaan siinä ei tapahdu juuri mitään.

Toisaalta hiljaisuudessa piilevät elokuvan nerokkuus ja Oscar-ehdokkuuden perusteet. Pitkät kamera-ajot seurailevat henkilöitä. Arkinen elämänkulku ja selitysten puuttuminen rakentavat ihmissuhteiden verkostoa vähitellen tutkaillen. Pienistä elementeistä rakennetaan jännite, joka lopussa purkautuu ja rakentuu uudelleen. Niukkajuoninen elokuva jättää katsojan oman onnensa varaan. Tulkinnat ja merkitykset on luotava itse.

Tässä suhteessa elokuva ei ole MTV-sukupolvelle, joka on tottunut nopeaan tempoon ja pureskeltuun viihteeseen. Toisaalta sama sukupolvi on Big Brotherinsa ansiosta katsonut tuntitolkulla tyynyn pöyhimistä seuratakseen ihmissuhteiden kiemuroita. Samalla tavalla Vihreän papaijan katsoja asetetaan kärpäseksi kattoon tirkistelemään tapahtumia. Näyttäytyykö elokuva tylsänä vai nerokkaana, on täysin kiinni mielentilasta, jossa elokuvan katsoo. Draamallisten käänteiden sijasta korostuvat elämisen visuaalinen ja runollinen kuvaus. Elokuvaa ei ole kuvattu Vietnamissa, vaan pariisilaisessa studiossa. Silti äänimaailmalla ja lavastuksella on onnistuttu luomaan uskottava tunnelma.

Ihmisläheisyys ja uskottavuus eivät päde näyttelemiseen. Kun puhetta ei juuri elokuvassa käytetä, merkityksen välittävät eleet, ilmeet ja asennot. Vain kotimaisissa elokuvissa olen aiemmin törmännyt vastaavaan ylinäyttelemiseen. Ehkäpä tarkoituksena onkin korostaa emootioita ja elokuvan loppupuolella ilveily alkaa tuntua jo oivaltavalta lähestymistavalta. Tästä huolimatta Tran Nu Yên-Khên tulkinta aikuisesta Múista säilyy ärsyttävänä. Näyttelijätär on ohjaajan vaimo, joka on tähdittänyt kaikkia miehensä elokuvia. Tämän suorituksen perusteella en ihmettele, että hän on esiintynyt vain yhdessä muussa elokuvassa.