Taas ovat jenkit suurten kysymysten äärellä. Itse atomipommi on jälleen päässyt yhteen elokuvaan vavisuttamaan Yhdysvaltain puolustusvoimien kriisinhallintakykyä. Onko jossain olemassa jokin kirjoittamaton sääntö, että jos toimintaelokuvaa ei muuten osata tehdä jännäksi, pistetään iso paukku kehiin?

Viholliseni vihollinen vie tapahtumat Romaniaan, jossa serbiterroristit valtaavat USA:n suurlähetystön. Serbit vaativat amerikkalaisia vapauttamaan vangiksi kaapatun maamiehensä. Hyökkäyksen sattuessa paikalla on juuri sopivasti agentti Steve Mitchell (Peter Weller), joka on komennettu lähetystöön purkamaan salainen atomiase. Pommi on ihme kyllä amerikkalaisten omista näppäristä käsistä lähtöisin. Tätä serbiterroristitilannetta yhdistettynä pommiuhkaan ihmetelläänkin elokuvassa huuli pyöreänä siellä, täällä ja vähän tuollakin.

Steve Mitchell seikkailee suurlähetystön tuuletuskanavissa kuin James Bond konsanaan. Paitsi että Peter Wellerin karisma taisi hukkua jonnekin Robocopin metallihaarniskan uumeniin. Kun ei sitä karismaa ole, niin sitä ei ole. Wellerin aisapariksi - tai paremminkin aisankannattajaksi - hommattu aina yhtä vaalea ja haalea Daryl Hannahkaan ei asiaa paranna. Parin välistä seksuaalista kiihkoa ei aisti edes suurennuslasilla. Ainoat kipinät sinkoilevat pistoolista, joka sekin istuu huonosti Hannahin kouraan. Pääparin muka tosi cool huulenheitto vaarallisissa tilanteissa on epäuskottavaa. Jostain käsittämättömästä syystä mukaan on vedetty myös Mitchellin poika, joka luonnollisesti joutuu terroristien kynsiin. Isä-poika-suhteen tuominen tarinaan on irrallista ja epäolennaista.

Elokuvaa mainostetaan kehäraakki Tom Berengerin nimellä. Berenger on Buck Swain - mies, joka voi ratkaista tilanteen. Berengerin hahmo ei kuitenkaan nouse pelastamaan elokuvaa eikä hän kohoa suureksi sankariksi. Mies jää vain yhdeksi persoonattomaksi hahmoksi muun massan sekaan. Tosin elokuvan juoni ei anna muuhun mahdollisuuttakaan.

Viholliseni vihollinen on elokuva, joka aiheuttaa lukuisan määrän tuskallista kiemurtelua nojatuolissa. Mistään elämyksestä ei voi puhuakaan. Elokuva koettelee jo nimeänsä myöten katsojan sietokykyä. Se herättää vain yhden kysymyksen: Miksi ihmeessä tämä leffa on tehty?

*
Arvostelukäytännöt