Vigilante - yön soturit kotikatsomo

Vigilantismi, lynkkausmentaliteetti ja kostoasenteen ilmaantuminen ei ole yhteiskunnallisten levottomuuksien syy vaan sen looginen seuraus. Varsinkin Yhdysvalloissa vigilantismin kaltainen suorasukainen kansalaistottelemattomuus on ollut lukemattomien teosten lähde. Oman käden oikeus on paras oikeus, mikäli yhteiskunta on niin turmeltunut, että se joko veljeilee rikollisten kanssa, ei saa näitä kiinni tai keskittyy kriminaalien hyysäämiseen uhrien aseman kustannuksella.

Vigilanttielokuvat ymmärretään turhan usein puhtaana väkivaltaviihteenä, joka yksinkertaistaa yhteisöllisiä ja lainopillisia ongelmia. Vaikka populisoivassa kaupallisuudessa piilee osatotuus, varsinkin liian pitkään jatkuvien elokuvasarjojen kohdalla, koko totuus on kuitenkin moniselitteisempi. Myös oikeistohenkisempi yhteiskunnan epäkohtien kritisointi osuu usein kohdalleen.

Yhteiskuntakritiikki ei ylipäätään ole synonyymi sanalle marxilais-vasemmistolainen yhteiskuntakritiikki. Rikollisuus tai ihmisen kyky julmuuksiin eivät katoa poistamalla kapitalismi ja tekemällä ihmisistä näennäisen tasa-arvoisia sosialistiutopian tovereita. Kokeiltu on.

Vigilantessa perusduunari Eddie Marino (Robert Forster) menettää pienen poikansa julman jengin murtautuessa hänen taloonsa. Vammautunut vaimokin jättää Eddien. Toisin kuin yleensä, Marino jaksaa kuitenkin uskoa vielä oikeuden toteutumiseen, kunnes lipevä asianajaja saa tuomarin avustuksella jengijohtajalle ehdollisen, lievän tuomion. Raivostunut Eddie saa itse tuomion oikeuden halventamisesta ja pääsee linnaan tutustumaan miesseuraa etsiviin vankeihin.

Vapauduttuaan Eddie on ymmärtänyt, ettei oikeus ole sama asia kuin laki. Seuraa kostoretki, jossa Eddietä auttavat omat työkaverit, jotka ovat jo aiemmin muodostaneet aktiivisen vigilanttisolun. Kulttinäyttelijä Fred Williamson esittää Nickiä, joka vajoaa yhä syvemmälle väkivallan kierteeseen ja teloo paatuneesti rikollisia laidasta laitaan, niin ukkoa kuin akkaa. Nickin hahmo toimii varoituksena siitä, mihin omankädenoikeus voi johtaa.

Elokuva ei muutenkaan kaunistele kostajahahmojaan, vaan kuvaa nämä miltei yhtä epämiellyttävässä valossa kuin heidän vastapuolensakin. Yhdestäkään vigilantista on vaikea pitää, vaikka heidän toimintansa laukaisseet motiivit ymmärtäisikin. Raadollinen, selittelemätön ja koruton hahmopsykologia toimii paremmin kuin 2000-luvun ylitseampuvat puhkipsykologisoinnit tai motiivien kuorruttamiset romanttisilla virityksillä.

Vigilanten rakenne on toisinaan kömpelöhkö, ja melodramaattisimmat väkivaltakohtaukset ovat tahattoman koomisia. Oma lukunsa on elokuvan kerrassaan kaamea kasarisyntikkamusiikki, joka on vielä astetta pahempaa kuin 1980-luvulla oli tapana. Vonkuva konejampatus saa korvat miltei vuotamaan verta.

Puutteistaan huolimatta Vigilante on kuitenkin tiukan jäntevä toimintaelokuva, joka yrittää asettaa omankädenoikeuden kaltaiset ilmiöt lajityyppiään laajempiin yhteyksiin. Väkivaltarikollisten lisäksi yhtä syyllisiä ovat yhteiskunnan rakenteet ja porsaanreikiä hyväksikäyttävät oikeustoimihenkilöt, jotka vapauttavat poliisin vangitsemat roistot hetkessä. Elokuvan loppu havainnollistaakin räjähtävällä tavalla, että katurikollisten eliminoinnin sijasta on järkevämpää tähdätä korkeampiin tahoihin.