Vesi on elämä – Standing Rockin naiset kotikatsomo

Alkuperäiskansojen oikeudet ovat keskiössä Yle Areenalla nähtävässä Shannon Kringin dokumentissa Vesi on elämä – Standing Rockin naiset (End of the Line: The Women of Standing Rock, 2020). Dokumentti on osin suomalaistuotantoa, sillä sen ovat tuottaneet Markus Selin ja Jukka Helle.

Dokumentissa ääneen pääsevät Pohjois-Dakotan Standing Rock -reservaation alkuperäiskansojen naiset, jotka nousevat puolustamaan Missouri-joen vettä. Joen saastumisen takana on Dakota Accessin suunnittelema öljyputki, jonka vastustus nostattaa yhä laajenevan kansaliikkeen fossiilisten polttoaineiden käyttöä vastustavan divestointiliikkeen muodossa.

Lakotan kielestä nouseva ”vesi on elämä” toistuu monta kertaa dokumentissa, joka painottaa periksi antamattomuutta hyvin amerikkalaisessa taistelussa omien ja tulevien sukupolvien oikeuksien puolesta puhtaaseen veteen. Yhdysvaltojen synkkä historia intiaanisotineen, petettyine lupauksineen sekä assimilaatiopolitiikka alkuperäiskansojen kohtelussa vertautuvat yhä nykypäivän taloudelliseen ja luonnonvarojen riistoon. Myös Martin Scorsesen tuleva elokuva Killers of the Flower Moon pureutuu samaan aiheeseen 1920-luvun kontekstissa.

Muodoltaan hyvin perinteisenä puhuvia päitä hyödyntävänä seurantadokumenttina Vesi on elämä ei häikäise, mutta sen tunteellisesti voimakas sisältö vetoaa. Hätkähdyttävintä on videokameroiden välittämä kuva väkivaltaisesti hajotettavista mielenosoituksista, jotka luovat muistumia kansalaisoikeustaistelun historiasta. Hienoja ovat myös alku- ja lopputekstien historian ja nykyisten mielenosoittajien kamppailut yhdistävät animaatiot sekä dokumenttia säestävät perinnelaulut Ville Tanttun sävellysten lisäksi.

Naisvetoisen liikkeen kuvauksessa avataan kiinnostavasti heidän liikettä tukevia roolejaan muun muassa historioitsija ja etnobotanisti. Henkilökohtaisten ajatusten ja keskusteluiden kautta vähemmistöjen alistamisen kokemukset tulevat käsin kosteltavaksi. Perhe ja perinteet sitovat heidät kansojen rikkaaseen historiaan ja sen suuriin heimopäällikköihin. Arojen ja suistoluonnon keskellä heidän kanssaan kulkeva kamera muistuttaa Chloé Zhaon elokuvasta Songs My Brothers Taught Me (2015), jonka sisältö myös sivuaa dokumentin aiheita.

Ajoittain ajaudutaan myös vesitaistelusta sivuun. Välillä tuodaan esiin alkuperäisväestöä piinaavia rakenteellisen epätasa-arvon synnyttämiä ongelmia sekä kritisoidaan median stereotyyppejä vahvistavaa roolia. Vähemmistöjen hyväksikäyttäminen ja poliittisen todellisuuden muutokset käydään läpi Obamasta Trumpiin. Tästä huolimatta Vesi on elämä on voimakas puheenvuoro alkuperäiskansojen elämänmuodon kunnioittamisen puolesta, mikä kuuluu Suomessa asti suhtautumisessamme saamelaisiin.

Kamppailussa suuriyrityksiä ja Yhdysvaltojen politiikan rakenteellisia ongelmia vastaan kansainvälistä yhteyttä hakevan, juuriltaan ruohonjuuritason liikkeen jäsenet onnistuivat lopulta herättämään kansainvälistä huomiota aina Pohjois-Dakotasta Washington DC:hen. Vaikka öljyputki toteutuikin, niin Sacred Stone -leirinsä menettäneiden vesiensuojelijoiden taistelu jatkuu yhä kampanjoin ja oikeusjutuin.