Vauhtia ja vaarattomia tilanteita

Romanttiset komediat ovat konventioiden hautausmaa. Toimintaelokuvan tapaan kyse on pystyyn kuolleesta genrestä, jossa alemman kestitason lahjakkuudet höyläävät elementtitaloa toisensa perään.

Silver Linings PlaybookAina välillä eteen kuitenkin astelee jotain Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook, 2012) tapaista. David O. Russelin ohjaustyö on nokkelasti kirjoitettu ja rautaisella ammattitaidolla pilkottu. Sanalla sanoen se peittää rutiininomaisuutensa keskimääräistä parinmuodostusfarssia monta kertaa nohevammin.

Ensimmäinen askel kohti onnelaa on uskallus käsitellä parin tunnin aikana muutakin kuin romanttisen rakkauden ihanuutta ja parin viikon tapailun jälkeen iskevästä kriisistä selviämistä. Buffet-posliinille ladotaan niin muodikas masennus, menneestä luopuminen kuin identiteetin hakuammuntakin.

Silver Linings PlaybookRussell rytmittää tarinan niin tiukaksi ja sinne tänne loogisesti pomppivaksi paketiksi, että varsinkin ensimmäisellä katselukerralla koin nähneeni enemmän kuin oikeastaan tarjottiinkaan. Unelmien pelikirja on näppärä silmänkääntötemppu, joka väittää pureutuvansa syvälle.

Tematiikkaan uppoudutaan kuitenkin vain amatööriviiltelijän kantilla. Hahmot ovat hauskoja, rämäpäisesti kirjoitettuja ja tulisesti tulkittuja. Heistä on helppo pitää. Teemat ovat vakavia ja niistä sanotaan sitä sun tätä naamakirjaan lainattavaksi kelpaavaa.

Ei sillä, tätä pintaa luistelee hyvällä halulla. Vaikka rappiosängen ja tyttörakkausheruttelun takana ei hirveästi vilisekään, niin silti tyrkyllä on enemmän järsittävää kuin genren einesversiossa. Lajityypin arkiaskareet eivät nouse pinnalle karjumaan omasta tuttuudestaan.

Silver Linings PlaybookMielenterveysongelmien stigmatisointi on ongelma. Unelmien pelikirja tarjoaa ratkaisuja. Sellaista tuskaa ei löydykään, mitä hyvä henki ja tuore rakkaus eivät korjaisi. Tavallaan Russell on kai oikeassa. Moni masennus epäilemättä lähtisi livohkaan, jos sairas vain löytäisi kadottamansa elämänilon. Se tosin ei taida olla ihan niin helppoa kuin elokuvissa.

Tarjolla on lähinnä suustaan nokkelia velmuja, joilla on elämänsä peruslangat kuitenkin vähintään nippa nappa siedettävästi hanskassa. Ollaan hehtaarien päässä Melancholian (2011 ) käsin kosketeltavasta lamaannuksesta, joka myrkyttää kaiken lähelleen sattuvan.

David O. Russell on kerrontamallinsa mestari. Hän puhuu viihdyttävästi aroista aiheista. Kannanotoissa on juuri sen verran piikikkyyttä, että niihin on helppo ihastua vähän nokkavammankin persoonan. Siinä sivussa Russell onnistuu olemaan riittävän helppolukuinen, että kukaan ei vahingossakaan erehdy moittimaan häntä vaikeaselkoisuudesta.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 9 henkilöä


Powered by Preview Networks