Umur kotikatsomo

On sinänsä hienoa nähdä, miten eräät suomalaiset elokuvat keräävät katselijoita merkittävin määrin. Hyvä niin. Elokuva on viihdettä ja rahantuottamiseen tarkoitettua teollisuutta. Aivan eri asia on, miten viimeaikaiset kotimaiset kassamagneetit ovat puhuttaneet minua ihmisenä tai edes taiteena, Kaurismäen mestariteosta lukuun ottamatta. Elokuvat on toki tehty Suomessa, mutta mitä ne ovat kertoneet suomalaisuudesta, jostain hämärästä, syvemmästä meikäläisestä olemuksesta, on jättänyt tyhjän päälle. Eivät juuri mitään, sillä city-ihmisten tunnot on jo tuuletettu jenkkielokuvassa monen monta kertaa. Se ei tee elokuvasta olemukseltaan ja ytimeltään kansallista, että siinä puhutaan suomea, kun kliseiset, sisällöltään onttouttaan kolisevat tarinat hortoilevine henkilöineen on puserrettu Hollywoodista lainatun mankelin läpi kivoiksi kiiltokuviksi sopivalla silauksella Playboy-tyylistä erotiikan estetiikkaa.

Kun elokuva kertoo rakkaudesta, siinä on oltava jotain selittämätöntä kuten aiheessa itsessään. On uskallettava olla pöljänä rakkaudesta, on oltava rohkeutta heittäytyä ja antaa tunteen viedä. Niin uskaltaa olla Umur, neljänä vuodenaikana pääosin Lapissa kuvattu, varmaankin erittäin paljon ohjaajansa näköinen karhea ja kaunis, umpihullu ja sitä kautta mitä luonnollisin rakkauden kuvaus - rakkaudesta ihmisiin, eläimiin ja luontoon. Umurin tunteen ja sydämen aito palo todellakin koskettaa suomalaista sieluani, jota kaupunkilaisuus ei ole vielä kokonaan turmellut. Tarinan verkkaisuus, välillä jopa laahustavuus, ja omaperäisyys viettelee humpuukimaakareitten laskelmoitujen plagiaattipoljentojen rytmeihin turtunutta silmää. Ohjaaja Lehtinen uskaltaa antaa katsojalle aikaa ajatella, ihmetellä, harhailla ja tuntea kuten hän antaa päähenkilöilleen Pojalle (Heikki Rantanen) ja tämän suurelle, salaperäiselle rakkaudelle Umurille (Minna Turunen). Parhaimmillaan Lehtinen on luonut kuviinsa samaa koskettavaa runollisuutta ja syvää elämän ymmärrystä kuin mitä on kirjailija Petter Sairasen tekstissä.

Umur on myös poikkeuksellisen vahva ja väkevä luonnon ja ihmisen kuvaus. Jos vertaan sitä Akira Kurosawan ihmeelliseen Dersu Uzalaan (1975), se ei tee oikeutta jälkimmäiselle, koska ohjaajana Lehtinen on vasta aloittelija (tosin Kurosawaan verrattuna nyt suurin osa nykyohjaajista kautta mantereitten on pelkkiä poropeukaloita). Mutta esikoisteoksensa Lehtinen on vasta tehnytkin. Kummassakin elokuvassa on sama metsän kaiku. Sama ihmisen ja luonnon yhteinen, toisiaan ymmärtävä sävel soi hiljaisena, ehkä hiukan alakuloisena mutta ei missään nimessä alistuneena vaan oman arvonsa tiedostavana ylistyksenä hyvän sydämen todelliselle suuruudelle. Ylistyksenä arvoille, jotka rypevät inflaatiossa sieluttoman pörssiyhteiskunnan kylmässä syleilyssä.

Uskallan väittää, että Kai Lehtinen on suomalaisempi elokuvantekijä kuin monet muut kollegansa tässä maassa. Kun uskaltaa heittäytyä täysillä taiteen tekemiseen, silloin myös usein syntyy omaperäistä, omannäköistä ja erilaista, puhuttelevaa elokuvaa. Sellaista ei synny toistamalla jenkkiformaattien kaavoja, jotka on rapakon takana joka tapauksessa jo toteutettu paremmin. Oma juttu on se juttu. Umur oli itselleni jopa henkinen ja puhdistava kokemus. Sellaista kokee niin harvoin taiteessa ja viihteessä ylipäätään, että se hiljensi, se sai tuntemaan nöyräksi ja myös vahvaksi, koska... ihminen löytää, niin kuin muuttolintu löytää perille. Eikä sitä voi selittää.