Mielestäni jo The Blackout (1997) vihjaili Abel Ferraran taiteellisesta alamäestä, vaikka vain vuotta aikaisemmin tehty tuima gangsteriraina The Funeral - hautajaiset (1996) todisteli päinvastaista. Ennen kaikkea The Blackout merkitsi ohjaajan parhaimpien avujen kääntymistä häntä itseään vastaan. Ja William Gibsonin tarinaan perustuva Tuomiopäivän salaliitto merkitsee jo totaalista pimentoa, suuntaa vailla rimpuilevaa näkemystä. Ikävä kyllä, varsinkin kun kyseessä on todella merkittävä amerikkalaisohjaaja kaupallisten valtavirtojen ulkopuolelta.

Ferrara on lähes poikkeuksetta veisannut viis perinteisestä juonenkulun rytmittelystä ja tehnyt poikkeavasta, improvisoidusta kerronnastaan oman tavaramerkkinsä. Rajansa kuitenkin kaikella, kun Tuomiopäivän salaliitossa leijallaan vailla mitään todellisia kiinnekohtia. Tinkimätön ohjaaja on kiehtovan rujoissa elokuvissaan aina liikkunut provosoivasti taiteellisen ja tekotaiteellisen rajamaastossa - ja nyt rima ylitettiin eikä edes hipoen. Herää vain kysymys, että kenelle tämä teennäisen näppärä "älyllinen" tieteiselokuva on muka tehty?

Gibsonin tarinan tarjoama kuva lähitulevaisuuden maailmasta on antanut kuitenkin hyvät lähtökohdat ja elokuva alkaa niin kuin pitääkin Ferraralle tyypillisenä länsimaisen sivistyksen rappeutuneita valtimonlyöntejä rekisteröivänä ripityksenä. Tuomiopäivän salaliitto kertoo monikansallisten jättiläisyhtiöiden, teknologiapalvonnan, väkivaltaisen teollisuusvakoilun ja kaikki instituutiot mädättäneen korruption lähitulevaisuudesta, joka ei liene kaukana nykypäivänkään meiningistä. Kaupungit ovat suuria, savuisia, paheita hengittävät klubit hämyisiä ja taivas siintää enteilevän harmaana luoden klaustrofobista tunnelmaa suuruuden, rahan ja kaupallisen seksin epäsiveellisiin saleihin. Tähtinäyttelijät, Willem Dafoe ja Christopher Walken, esittävät parivaljakkoa, joka on erikoistunut yrityksille elintärkeiden ja miljardeja taaloja vuolevien nerojen sieppauksiin. Tähtäimessä heillä on keikka, joka räjäyttäisi pääpotin, ja apunaan houkuttimena kaunis nainen (italialaiskaunotar Asia Argento). Näistä lähtökohdista saisi vaikka mitä aikaan, mutta ei.

Kiehtova ilmapiiri ei leiju alkua pitemmälle ja Ferraran taiteellisen omahyväisen intellektuelli kosketus on suorastaan pahasta. Tarinan kiehtovasta raamista huolimatta elokuva on pelkkää puuroa ikään kuin juonen kuljettamiseen ei tarvitsisi kiinnittää mitään huomiota - etenkin kun olevinaan on kyse trilleristä. Hyvät näyttelijätkin ovat täysin hukassa, kun eivät pysty ruumiillistamaan hahmottomia henkilöhahmojaan. Dialogikin on kuin pahaista pahempaa henkistä masturbaatiota pelkillä epäoleellisuuksilla. Ja ollaan mitä mieltä hyvänsä: elokuva vaatii niin taiteena kuin viihteenäkin kerronnallista poljentoa mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Tuomiopäivän salaliiton viimeiset 30 minuuttia on suorastaan ala-arvoista kamaa, jollaista ei kenenkään laatuohjaajan kuvittelisi päästävän suodattimensa lävitse, vaikka oltaisiin olevinaan niin taiteilijaa.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä