Tiny Pretty Things kotikatsomo

Jos populaarikulttuuri on minulle jotain opettanut eliittikouluista, niissä on aina jotain epäilyttävää. Sama koskee Netflix-sarja Tiny Pretty Thingsin näyttämönä toimivaa balettiopistoa, jonka menestynein tähtioppilas paiskataan koruttomasti katolta katukivetykseen. Varasijalta sisään pääsevä ja tapahtumista täysin tiedoton Neveah on onnensa kukkuloilla, mutta ehkä ei kannattaisi.

Alkuasetelma saattaa kuulostaa hyvin tutulta, sillä se on tismalleen sama kuin alkuperäisessä ja uudelleenfilmatisoidussa Suspiria-elokuvassa (1977/2018). Päähenkilö päätyy hämyiseen tanssin eliittiopistoon, jonka opettajat ovat epäilyttävän hämäräperäisiä ja tanssista vedetään yhteyksiä pimeisiin voimiin. Tosin siinä missä Suspiriat taiteilevat hypnoottisesti geometrisella kuvastolla ja luita rutistavan piinaavalla äänisuunnittelulla Tiny Pretty Things lähtee varsin eri suuntaan.

Neveah luonnollisesti hurmaa koko opetushenkilökunnan, mutta katsojalle ei perustella hänen ylivertaisuuttaan. Korosteiset lähennykset tai muutoin poikkeavuudellaan merkityksiä luovat kameraliikkeet loistavat poissaolollaan. Kun dialogikaan ei huomioi Neveahin ylivertaisuutta, hänen julistamisensa uudeksi tähtioppilaaksi tuntuu huolimattomasti viritetyltä ponnahdusalustalta oppilaiden välisille konflikteille.

Konflikteja sarjassa riittääkin, sillä tähtitaiston ohella opetushenkilökunta paukuttaa typeryyksiä kuin empatiakyvytön kanuuna. Kukaan vähääkään tilannetajuinen koreografi ei julistaisi juuri ilmi tulleen nuoren tanssijan kuoleman jälkeen, että nyt kuulkaas tehdään baletti Viiltäjä-Jackista. Tästä seuraava oppilaiden mielipahan aalto on ainoa looginen reaktio, mutta jo tuon tilanteen syntyminen on niin absurdia, että katsojan on vaikea kokea immersiota.

Hahmojensa pahaa mieltä Tiny Pretty Things purkaa dialogikohtauksissa, joissa on monesti yli kaksi puhujaa. Mielipiteidenvaihdosta ei ole mielekästä pitää kirjaa, sillä liian usein repliikkejä lausutaan toisten puheenvuorojen päälle. Pahimmillaan keskustelun taustalla soi vielä kaiken päälle tunnelmaa luomassa haikea radiohitti, jonka lyriikat on miksattu puheääntä kovemmaksi. Instrumentaalinen musisointi ja rajatummat keskustelukohtaukset toisivat sarjan juoniaskellukseen kaivattua keveyttä.

Parhaimmillaan sarja on tanssiharjoituksissa, joissa musiikki istuu elegantin tanssin henkeen, eivätkä lukuisat hahmot koita esittää näkemyksiään samaan aikaan. Se ei kuitenkaan esitystä pelasta. Lopulta harjoituskohtaukset redusoituvat itseään toistavaan kehään, jossa tuhanteen kertaan nähty vihaisen opettajan arkkityyppi huutaa kaikille, koska hänen mielestään kukaan ei osaa mitään. Kaiken pitäisi olla pientä ja kaunista, mutta kun ei ole niin johan opettajaa harmittaa. Katsojan on valitettavan helppoa samastua tähän.