Tie sydämeen kotikatsomo

Huipputason ruoanlaitto tuntuu kiinnostavan tässä hetkessä katsojia, mistä osoituksena, vaikka hektinen draamasarja The Bear (2022–) ja kauhusatiiri The Menu (2022). Anh Hung Tranin ranskalaiselokuva Tie sydämeen (La passion de Dodin Bouffant / The Pot au Feu, 2023) ottaa erilaisen lähestymistavan aiheeseen korostaen kokkaamisen vaativan tärkeimpänä aineisosanaan rakkautta. Tanssin tavoin tarkasti koreografioitujen ja idealisoitujen ruoanlaittokohtausten ympärille kasvava elokuva jää dramaattiselta anniltaan kuitenkin kypsymättömäksi.

Ranskan maaseudulla 1800-luvun lopulla elävä gourmet-kartanonherra Dodin Bouffant (Benoît Magimel) viettää päivänsä kokkinsa ja rakastettunsa Eugénien (Juliette Binoche) kanssa huippuruokaa valmistaen. Antimista nautitaan ja keskustellaan miehen gastronomiystävien kanssa. Nuoren tarkkamakuaistisen kokkilupauksen Paulinen (Bonnie Chagneau-Ravoire) saapuminen apulaiseksi kartanon keittiöön ja Eugénien heikentyvä terveydentila kuitenkin ravisuttavat Dodinin seesteistä eloa.

Historiallisena draamana Tie sydämeen pohjautuu Marcel Rouffin romaaniin vuodelta 1924. Rouff hän kuvasi fiktiivistä gourmetistia Dodin-Bouffantia, jonka esikuvana toimi ranskalainen vaikutusvaltainen gastronomi Jean-Anthelme Brillat-Savarin (1755–1826).

Vuosisadan vaihteen Belle époque -ajan yhteiskunnallinen konteksti näkyy kartanonherra Dodinin ja tämän yläluokkaisten ystävien ajanvietossa, gastronomiasta keskustellen sekä paikallisten herkkusuiden kanssa kilpaillen parhaimpien menujen rakentamisessa. Alemmasta luokasta tulevien Eugénien ja Paulinen arvostus taas nousee pelkästään heidän luonnollisen lahjakkuutensa pohjalta, ja heidän hahmojaan motivaatioineen olisi seurannut Dodinin edesottamuksia ennemmin.

Kuvallisesti kauniissa elokuvassa 1800-luvun lopun luonnonantimiin pohjaava ja käsitöinä tehtävä kokkaus esitetään nostalgisoidusti auringonkultaamassa valossa, jossa ruoantekijät liikkuvat toistensa lomassa saumatonta yhteistyötä tehden. Tästä huolimatta elokuva on sekä tyyliltään että ilmaisutavoiltaan hyvin konventionaalinen lopun aikarakenteen rikkovaa panorointia lukuun ottamatta, mikä vertautuu kiehtovasti myös ajan suosittuun viihdemuotoon liikkuviin panoraama -näytöksiin.

Kokkaamisen vaatima valtava manuaalinen työ ja aika paistavat elokuvasta, mutta silti painopiste on uusien ruokalajien kehittelyssä sekä niiden vaivattomalta vaikuttavassa valmistamisessa. Lähes täydellisen idealisoituun kuvaustapaan on helppo uppoutua, vaikka se saakin ajoittain vaikeuksien kanssa painiskelevan kotikokin veren kiehumaan. Luontevasti ilman turhaan selittävää ekspositiota kasvavan elokuvan tarina ei silti onnistu sanomaan mitään uutta luokkayhteiskunnan paineessa tukahdutetuista tunteista.

Ruoanlaiton ulkopuolinen juonenrakennus Dodin ja Eugénien traagisen suhteen varaan jää vajavaiseksi ja kliseiseksi, mikä heikentää teoksen kokkausvajaata viimeistä kolmannesta. Miesjohtoisen ajan valtasuhteet heijastuvat myös parin toimintaan, jossa Dodin on subjekti ja Eugénie katseenkohteena oleva objekti. Entisen avioparin Binochen ja Magimelin roolitus pääpariksi luulisi synnyttävän luontaista kemiaa, mutta tältäkin osalta teoksen anti jää vaisuksi.

Ohjaaja Tranilla on aiempaakin taustaa romanttissävytteisten vakavien draamojen parista elokuvasta Norwegian Wood (Noruwei no mori, 2010), mutta hän ei pääse uutuudessaan pintaa syvemmälle hahmojensa tunteiden kuvaukseen. Tie sydämeen typistyy nostalgisoiduksi matkaksi 1800-luvun Ranskan maaseudulle, joka saa veden kielelle, mutta ei täytä draamannälkäisten katsojiensa vatsoja.