The Trial of the Chicago 7 kotikatsomo

Yhdysvaltojenlaajuisten mielenosoitusten ja poliittisten vastakkainasetteluiden keskellä osuvasti julkaistava Aaron Sorkinin käsikirjoittama ja ohjaama The Trial of the Chicago 7 (2020) päätyi lyhyen teatterikierroksen jälkeen Netflixin levitykseen. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo vuoden 1968 demokraattisen puoluekokouksen alla mielenosoittajien ja poliisin väkivaltaisten yhteenottojen lietsomisesta syytetystä Chicagon seitsikosta. Vietnamin sodan eskalaation 1960-luvun lopulla kiihtyneestä vastustuksesta kertovien uutiskuvien ja Chicagoon matkalla olleen seitsikon esittelyn jälkeen hypätään suoraan oikeusjutun käynnistymiseen.

Oikeusministeriölle työskentelevä nuori liittovaltionsyyttäjä Richard Schultz (Joseph Gordon-Levitt) värvätään oikeusjuttuun pomonsa radikaaliksi vasemmistoksi maalaamaa Chicagon seitsikkoa Tom Haydenia (Eddie Redmayne), Abbie Hoffmania (Sacha Baron Cohen), Jerry Rubinia (Jeremy Strong), David Dellingeriä (John Carroll Lynch), Rennie Davidia (Alex Sharp), John Froinesia (Danny Flaherty) ja Lee Weineria (Noah Robbins) vastaan. Tapaukseen yhdistetään myös väkisin muista rikoksista syytetty Mustien pantterien johtaja Bobby Seale (Yahya Abdul-Mateen II).

Oikeudenkäynti paljastuu alusta asti luonteeltaan poliittiseksi. Taustalla vaikuttavat vastavalitun presidentti Nixonin hallinnon pyrkimys päästä eroon poliittisista vastustajistaan, sodanvastainen liike sekä oikeusministerien (John Doman ja Michael Keaton) välinen nokittelu. Asiaa ei auta konservatiivisen tuomari Julius Hoffmanin (Frank Langella) yhtä aikaa typerältä ja puolueelliselta vaikuttava toiminta oikeussalissa, mikä ei anna puolustuksesta vastuussa olevalle kansalaisoikeuslakimies William Kunstlerille (Mark Rylance) mahdollisuutta esittää keskeisiä argumenttejaan.

Parhaiten poliittisten ja oikeusalidraamojen käsikirjoittajana tunnetun Sorkinin toinen oma ohjaustyö muistuttaa vanhojen aikojen miesvaltaisista ensemble-elokuvista Valamiesten ratkaisun (12 Angry Men, 1957) hengessä. Käsikirjoitus lavastaa tapahtumat tiukasti 1960–1970-lukujen vaihteessa käydyn kuuluisan oikeudenkäynnin ympärille, jossa kuultavan nopean ja piikikkään dialogin keskellä elokuva on parhaimmillaan. Lakimiesten ja todistajien puheenvuorojen lomaan leikataan katkelmia, jotka avaavat Chicagon tapahtumia ja syytettyjen taustoja.

The Trial of the Chicago 7 on etenemiseltään monia Sorkinin materiaaliin pohjautuvia teoksia ilmavampi ja elokuvallisempi. Kohtaukset eivät jää vain altmanilaiseksi useiden näyttelijöiden päällekkäiseksi vuoropuheluksi, vaikka ne keskiössä ovatkin, vaan kuvauksella, leikkauksella ja yksityiskohtaisella lavastuksella keskusteluille luodaan niitä tukeva historiallinen kehys oikeuden sivuhuoneisiin ja Chicagon kaduille. Oikeilla tapahtumapaikoilla Grant Parkissa kuvattuihin protestikohtauksiin saadaan dokumentaarinen ote filmimateriaalin ja käsivaralta kuvattujen lähikuvien käytöllä.

Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän monia järjestöjä, opiskelijaradikalismia ja kulttuurivallankumousta käsittelevän elokuvan luulee kaatuvan isojen aiheidensa alle, mutta Sorkin onnistuu sitomaan yhteiskunnallisen toiminnan takaiset organisaatiot osaksi päähenkilöihinsä keskittyvää tarinaa ja näiden erilaisia kehityskaaria. Erityisesti Eddie Redmaynen tulkitseman vastuuntuntoisen Students for a Democratic Societyn Haydenin tekemä valinta lain kunnioittamisen ja ajamansa asian välillä muodostuu käänteentekeväksi hetkeksi perinteisen oikeussalitodistuksen sijaan.

Tavoitteiltaan yhteisen, mutta metodeiltaan vastakohdan hänelle muodostavat The Youth International Partyn eli Yippien johtajina toimivat Hoffman ja Rubin, jotka stereotyyppisen hippiliikkeen ikonografiaa edustavan pukeutumisen ja elämäntapansa mukaisesti halventavat hallintoa ja oikeutta kaikin keinoin. Roolinsa komediallisesta pohjavireestä huolimatta Sacha Baron Cohen osoittaa kerrankin myös draamanäyttelijän taitonsa.

Kaikkia kohtauksiaan hallitseva Yahya Abdul-Mateen II tuo omaa oikeudenkäyntiään käyneenä ja ihonvärinsä takia vaiennettuna Sealena elokuvaan afrikanamerikkalaisten kansalaisoikeustaistelun näkökulman, jolla oli pelissä paljon enemmän kuin valkoisilla vanhempiaan ja sotaa vastaan kapinoivilla opiskelijoilla. Hänen osuutensa jää elokuvan kuvaamassa tarinassa kuitenkin valitettavan pieneksi.

Protestilaulujen sijaan katsojan tunnetiloja vahvasti ohjaileva musiikki nojaa klassisen Hollywoodin konventioihin vaikka elokuvan monitasoinen kerronta ei tähän muottiin sovellukaan. Kiinnostava olisi ollut nähdä Sorkinille elokuvaa ohjattavaksi tarjonneen Spielbergin ote aiheeseen, jossa ei ole selkeän hyveellisiä amerikkalaissankareita vaikka Joseph Gordon-Levittin vastustajiaan kunnioittavassa syyttäjässä näitä piirteitä on nähtävillä.

Alun perusteella turhan kevyen humoristisen otteen Yhdysvaltojen poliisivaltion mielenosoitusten tukahduttamiseen ja niistä televisiossa nähtäviin kauhukuviin ottava elokuva korostaa loppua kohden enemmän aktivistien toiminnan moraalisesti kyseenalaisia puolia sekä heidän ottamiaan riskejä oman henkensä uhalla.

Sorkinin elokuva kasvaa nyky-Yhdysvaltojen kipukohtien peiliksi sortumatta historian anakronistiseen käsittelyyn. Se näyttää Chicagon seitsikon oikeudenkäynnin epäkohtien kautta amerikkalaisen yhteiskunnallisen keskustelun alennustilan, jossa toisilleen vastakkaiset ryhmät eivät pääse keskenään vuoropuheluun ilman asioiden politisointiin tai väkivaltaan turvautumista. The Trial of the Chicago 7 ei ole oikeussalidraamojen genreä radikaalisti uudistava teos, mutta onnistuu aiheensa rajoissa viihdyttävyydellään ja kantaottavuudellaan voittamaan katsojan puolelleen.