The Stanford Prison Experiment kotikatsomo

Philip Zimbardon vuonna 1971 järjestämä Stanfordin vankilakoe on yksi historian pahamaineisimpia ja kiinnostavimpia psykologisia kokeita. Nopeasti hallinnasta riistäytynyt koe on osoittanut, kuinka ihmiset kykenevät erittäin julmaan väkivaltaan, jos heille vain annetaan jokin rooli, jonka taakse kätkeä oma identiteettinsä. Koe on inspiroinut jo aiemmin Oliver Hirschbiegelin elokuvaa Das Experiment (2001) ja sen amerikkalaista uusintaversiota, mutta Kyle Patrick Alvarezin elokuva on melko uskollisesti oikeaa koetta noudatteleva tosipohjainen kuvaus. Näin ollen on hermoja raastavaa nähdä, kuinka pieleen kaikki on voinut mennä. Ja nyt en siis puhu kokeesta.

Stanfordin yliopiston psykologian tutkija Zimbardo (Billy Crydup) päättää tutkia, miten ihmiset käyttäytyvät mahdollisimman aidoiksi lavastetuissa vankilaolosuhteissa. Kaksi viikkoa kestävään kokeeseen valitaan 18 nuorta opiskelijamiestä, jotka jaetaan kolikonheitolla vangin ja vartijan rooleihin. Vartijat saavat käyttää lähes kaikkia keinoja paitsi fyysistä väkivaltaa. Tilanne kärjistyy hyvin nopeasti, kun vangit kokevat tulleensa nöyryytetyiksi ja ryhtyvät kapinoimaan, minkä John Wayneksi kutsuttu vartija (Michael Angarano) kuitenkin rajusti tukahduttaa.

Niin elokuvan kuin tutkimuksenkin alkuasetelma on pirullisen jännittävä ja kelle tahansa amatööripsykologillekin helposti nieltävä pala. Näkemämme perusteella on helppo uskoa, että julmuus on ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, jonka voi aktivoida hyvin pienillä ärsykkeillä. Aito ”John Wayne”, Dave Eshelman, kertoi myöhemmin halunneensa tarkoituksella koetella henkisen väkivallan rajoja ja nähdä, missä vaiheessa hänen loukkaamansa ihmiset nousisivat kapinaan. Varsinaista kapinaa ei kuitenkaan koskaan tullut, vaan numeroiksi pelkistetyt samanlaisiin asuihin puetut vangit alistuivat osaansa vartijoiden pahoinpidellessä heitä henkisesti yhä rankemmin.

Elokuva noudattelee melko uskollisesti tositapahtumia, ja sen toteutuksesta voi huomata projektin olleen tekijöilleen intohimoinen. Sääli vain, että dramatisoituna ja käsikirjoitettuna elokuvana se on todella huono. Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana epätoivon tunne alkaa hivuttaa itseään korvista sisään. Kokemukseni aidoista psykologeista eivät todellakaan vastaa noita ylinäytteleviä, kikkarapäisiä miehiä, jotka tarkkailevat uhrejaan – siis koehenkilöitä – haaskalinnun lailla. Varsinkin Zimbardoa näyttelevä Billy Crydup suoriutuu roolistaan uskomattoman surkeasti. Hänen ilmeikkyytensä näkyy parhaiten kohtauksissa, joissa hän tarkkailee koetta kuin kiimainen vanha pervo.

Suurin osa elokuvasta keskittyy John Waynen ja kahden vangin (Tye Sheridan ja Ezra Miller) välisiin yhteenottoihin ja näiden henkiseen murtumiseen. Heidän taisteluaan on toki monesti mielenkiintoista seurata kokeen herättämien eettisten kysymysten vuoksi, mutta se on kuvattu mahdollisimman melodramaattiseen ja mässäilevään tapaan, ja henkisen väkivallan seuraaminen kiinnostaa yhtä paljon kuin ruumiin auki avaaminen moottorisahalla ja sen sisäelinten levittely. Lentelevät solvaukset ja tahtojen taistot kattavat yli puolet elokuvan kahden tunnin pituudesta, ja siinä on ainakin puoli tuntia liikaa, sillä katsoja kyllä ymmärtää vähemmästäkin.

Parantumattomana kyökkipsykologina olisin toivonut elokuvalta enemmän otetta henkisen väkivallan vaikutuksesta mielenterveyteen. Dramatisoitu käsikirjoitus oikoo mutkat suoriksi ja pelkistää elokuvan sanoman siihen, että toista ei saa kiusata, on tilanne oikea tai lavastettu. Myöskään valta-aseman väärinkäyttöä ei tuoda esille kuin pintapuolisesti, vaikka Zimbardossa ja hänen kollegoissaan tähän olisi ollut mahdollisuus. Sen sijaan elokuva on häpeilemättömän manipuloiva rummuttavan teknomusiikkiraidan säestämänä, eikä kerro mitään sellaista ihmisluonteesta, jota jokainen meistä ei olisi nähnyt jo peruskoulun välituntikäyttäytymisessä.