The Squid and The Whale kotikatsomo

Nelinpeli tenniksessä ei ole aivan helppoa, etenkään kun pelaajana on perhe. Äidin ja nuoremman pojan pelatessa isää ja isoveljeä vastaan tulevat perheen sisäiset jännitteetkin selvästi esille. Vanhemmilla ei enää mene kovin hyvin, ja heidän välillään on läheisyyden lisäksi myös selvää kireyttä. Vanhempi poika kuuntelee tarkoin isänsä neuvoja ja kääntyy itsekin osin äitiään vastaan. Nuorimmainen taas ihailee äitiään, vaikka näyttääkin ehkä enemmän isältään. Jo elokuvan alun tennispeli päästää katsojan juonen ytimeen.

Ollaan 1980-luvun Brooklynissä, akateemisen ydinperheen hajoamisen keskellä. Intellektuelli ilmapiiri, psykiatrilla käynnit sekä avoimen hankala seksuaalisuus, joka peittelemättömästi sekä aiheuttaa että heijastaa muita ongelmia – kaikki tämä yhdistettynä New Yorkin kaupunkimaisemiin tuntuu kumman tutulta. The Squid and the Whale ei voi tarkkailevana ihmissuhdeanalyysina olla muistuttamatta Woody Allenin elokuvista. Samalla se jää vääjäämättömästi suuren mestarin varjoon, sillä oikeastaanhan tämä elokuva on jo tehty paljon aiemmin.

Totuuden nimissä on sanottava, että Allenin elokuvista poiketen The Squid and the Whale etenee juonessaan suoraviivaisemmin, vaikkei draaman kaari kovin suuri olekaan. Elokuvan alussa katsoja ikään kuin hypähtää erään perheen yleisöksi, ja pääsee sattumalta seuraamaan hankalan elämänvaiheen tapahtumia. Lopussa elokuvan sulkeutuminen jää ehkä tietoisestikin kesken, sillä vaikka katsoja tipahtaa kyydistä, jatkuu perheen elämä yhä. Tarinasta tekee Allenin klassikoita yksinkertaisemman ehkä myös itsetutkiskelun puute. Vaikka henkilöhahmot ovat helppoja analysoinnin kohteita, he eivät pohdiskele omaa olemassaoloaan.

Kiinnostavinta elokuvassa on sen nimi. "The Squid and the Whale" viittaa New Yorkin luonnontieteelliseen museoon, jossa esitetty valaan ja jättiläismustekalan taistelu on jopa palkittu. Museoon liittyvät lämpimät lapsuusmuistot toimivat elokuvassa vanhemman pojan avaimena oman persoonansa eheyttämiseen, mutta elokuvan nimi viittaa myös perheen sisäiseen dominanssiin. Perheen pää on kirjailija-isä, jonka ego vie valaan lailla tilan kaikilta muilta. Mustekala taas on huomaamattomampi äiti, joka kuitenkin yllättää äkillisellä (paino)mustesuihkullaan eli kirjallisella tuotannollaan. Näiden kahden suuren kohtaaminen johtaa lopulta museossakin esitettyyn taistoon, joka tietenkin on lapsille pelottavaa. Elokuvassa nostetaankin esiin paitsi vanhempien keskinäiset ongelmat myös lasten keinot selviytyä heidän pahimman pelkonsa – vanhempien taistelun – toteutumisesta.

The Squid and the Whale ei missään nimessä ole huono elokuva. Se on voittanut vinon pinon palkintoja kotimaassaan USA:ssa, napaten muun muassa Sundancen elokuvajuhlien parhaan ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Ehkä palkintojen määrä kuitenkin hiukan yllättää, sillä elokuvassa ei sinänsä ole mitään uutta. Avioerodraamat, hyvätkin sellaiset, on jo nähty.