The Shallows kotikatsomo

Kauhun ja pelottelun saralla perusasiat toimivat aina. Tämän moni kauhumaakari tuntuu viime vuosina unohtaneen, sillä kauhuelokuviin on kiihtyvällä tahdilla yritetty tuoda uusia pelote-elementtejä. Selittämättömästä, yliluonnollisesta ja psyykestä on askarreltu monenlaisia hattaroita, joiden hölynpöly on pelottanut lähinnä heikkopäisimpiä. Toisessa ääripäässä on otettu kaikki irti verestä ja väkivallasta, johon turtuu yllättävänkin nopeasti.

Katsojan pulssin nostattamiseksi pyörää ei tarvitsisi keksiä uudestaan. Riittää kun pyörän tekee joka kerta kunnolla ja rasvaa laakerit, jolloin homma rullaa alusta loppuun ja katsoja puristaa penkinreunoja rystyset valkoisina. Haielokuva The Shallows on tästä hyvä esimerkki.

Steven Spielbergin Tappajahaista (1975) lähtien pinnan alla piileskelevät pedot ovat toimineet tehokkaana pelottimena kerta toisensa jälkeen, kunhan tekijät ovat olleet tosissaan. Toki Tappajahain jälkeen on tehty posketon määrä kuraa, kun tekijöiltä on kadonnut suhteellisuudentaju, tyylitajusta puhumattakaan. Erilaisten mega- ja gigahaiden tai hurrikaanissa lentelevien haiden kohdalla ei ole voinut kuin ihmetellä elokuvantekijöiden mielikuvituksen kananlentoja. Mutta joka kerta, kun haielokuvaa on tehty vakavalla naamalla, lopputulos on nostanut pulssia.

Tappajahain jälkeen asetelma pysyi pitkään muuttumattomana. Uhan muodosti hurjiin mittoihin kasvanut peto, hirviö, joka otti kohteekseen ihmisen. Vuosituhannen alussa sukeltajapariskunnan kengännauhabudjetilla tekemä Open Water (2003) onnistui uudistamaan asetelman. Hai ei ollut enää hirviö vaan valtameriekosysteemin puhdistaja, joka siivoaa ulapoilta vahingoittuneita mereneläviä. Itselleen vieraassa elementissä kömpelösti räpiköivät ihmiset näyttäytyivät hain silmissä tällaisina, ja hai iskee kiinni. Useimmiten puraisu jää ainoaksi, kun hai huomaa erehtyneensä.

Todellisesta tapahtumasta inspiroitu Open Water hyödynsi asetelmaa tehokkaasti. Kauhu syntyi ennen kaikkea ihmisen avuttomuudesta ja kolmioevien pinnan alla muodostamasta uhasta. Muutamaa vuotta myöhemmin samaa asetelmaa hyödynnettiin isommalla budjetilla australialaiselokuvassa The Reef (2010). Lisäjännitettä kumpaankin elokuvaan toi tietoisuus siitä, että jokainen elokuvassa nähtävä kolmioevä on oikea hai.

Viime vuonna Suomenkin valkokankailla nähty The Shallows hyödyntää niin Open Waterin kuin Tappajahain asetelmaa. Pelote on nimenomaan pinnan alla olevassa uhassa ja ihmiset joutuvat hain hampaisiin erehtyessään sen ruoka-apajalle. Tarina kuitenkin kääntyy hirviöhain suuntaan surffarin selviytymiskamppailun edetessä ja kookkaan valkohain korostuessa yhä selvemmin ihmisen määrätietoiseksi jahtaajaksi.

The Shallowsin perusasetelmassa ei ole vikaa ja espanjalaisohjaaja Jaume Coller-Serra on jo aiemmissa elokuvissaan osoittanut hallitsevansa toiminnan kuvauksen, joskin tyylitajussa on ollut toivomisen varaa. Ja juuri tyylirikot koituvat The Shallowsin kohtaloksi.

Elokuvan alussa Blake Livelyn esittämän surffarin saapuessa syrjäiselle meksikolaisrannalle kamera nuolee Livelyn takamusta ja etumusta, mikä sysää elokuvan nykyiselle nuorisokauhulle tyypilliselle mauttomuuden linjalle, joka jatkuu älyttömissä hidastuksissa ja äänekkään poppimusiikin pauhussa. Tilannetta ei liiemmälti paranna päähenkilön älypuhelimen näprääminen, varsinkin kun verkko tuntuu toimivan moitteetta syrjäisellä rannalla jossain Meksikon takahikiällä.

Kunhan hai saadaan mukaan, elokuva ryhdistäytyy, mutta riittävän tehokasta tunnelmaa The Shallowsiin ei enää rakennu, koska seksuaalisesti estetisoitua päähenkilöä on vaikea ottaa enää tosissaan. Kuulaassa vedessä uivan kookkaan hain hahmosta otetaan kyllä kaikki irti, mutta samaa autenttisuutta elokuva ei kykene tarjoamaan kuin Open Water tai The Reef.

The Shallowsin hai on digitaalinen luomus ja kamppailut hain kanssa on toteutettu vesialtaassa. Lähes joka kohtaukseen on upotettu aitoa lokaatiota uskottavuuden luomiseksi, mutta ainakin teräväpiirtokuva paljastaa turhan usein niin hain kuin ympäristönkin keinotekoisuuden. Parhaimmillaan digihain tekemät lyhyet hyökkäykset ovat tehokkaita ja näyttäviä, mutta kun kokonaisuus ei ole tasapainossa, eivät yksittäiset onnistumiset riitä pelastamaan elokuvaa.

Perusjännitystä The Shallows puutteistaan ja tyylirikoistaan huolimatta tarjoaa kohtuullisesti. Myös blu-rayn lisämateriaalit ovat läpikatsomisen veroisia. Katkelmat elokuvan tekemisestä ja haiden tekemistä oikeista hyökkäyksistä ovat paikoin jopa kiinnostavampia kuin itse elokuva.