The Search kotikatsomo

Sotaa lienee mahdotonta kuvata laajassa mittakaavassa joutumatta työntämään ihmisyyttä taka-alalle. Juuri ihmisyys onkin The Artistista (2011) tunnetuksi tulleen Michel Hazanaviciusin uusimman elokuvan keskiössä, ja ajoittain siinä välkähtelee aitoja, koskettavia hetkiä niin välittämisestä kuin suuresta inhimillisestä surusta. Nämä hetket eivät kuitenkaan osaa sulautua kunnolla liian käsikirjoitettuun päätarinaan, jonka häpeilemättömän manipuloiva ja haparoivan kehno ote on vähällä myrkyttää kaiken.

Carole (Bérénice Bejo) on idealistinen EU:n ihmisoikeuskomitealle työskentelevä nuori nainen, jota Tšetšenian sodan julmuus järkyttää. Sattuman oikusta hän päätyy huolehtimaan vanhempansa menettäneestä tšetšeenipojasta (Abdul Khalim Mamutsiev). Samalla tarina seuraa myös poikaa etsivää isosiskoa (Zuhra Duišvili) ja armeijaan värvättyä venäläispoika Koljaa (Maksim Emeljanov).

Elokuva alkaa voimakkaasti heittäen katsojan keskelle sotaa. Videokameralla kuvattu materiaali nuorten venäläissotilaiden sattumanvaraisista julmuuksista ravistelee syvältä ja rakentaa puitteita unohdetusta humanitaarisesta kriisistä kertovan tarinan ympärille. Katsojalle tarjoillaan inhottavia välähdyksiä sodasta, mutta pureutumatta liikaa irvokkaisiin yksityiskohtiin. Näin tarina pysyy kasassa siihen asti, kunnes naiivi idealismi astuu kuvaan.

Carolen ratkaisu ottaa tšetšeenipoika hoiviinsa on puhtaasti elokuvallista draamaa rakentava päätös, jolla ei ole mitään pohjaa oikeassa todellisuudessa. En usko, että sinisilmäisinkään avustustyöntekijä ottaisi näin helposti vakavista traumoista kärsivän lapsen luokseen asumaan äitileikit mielessään.

Kyseessä ei olisi niin vakava ongelma elokuvan uskottavuuden kannalta, jos se pyrkisikin olemaan sokeroitu draama, jonka ei ole tarkoituskaan tuottaa katsojalle pahaa mieltä. Sota ei kuitenkaan tapahdu pelkästään taustalla, vaan Koljan tarinan myötä se näyttäytyy raakana ja realistisena. Kontrasti on valtava ja tarinan yhtenäisyyden kannalta kestämätön.

Elokuvassa on paljon hyvää. Se on visuaalisesti taidokas ja koruttomuudessaan tunteikas. Myös monen rinnakkaisen tarinan kuljettaminen toimii yllättävän hyvin. Suurin onnistuminen on henkilöhahmoissa: noin kahdeksanvuotias poika käyttäytyy aidosti ikäisensä tavoin. Niin usein realismiin pyrkivissä elokuvissa näkee kaksikymppisen älynlahjoilla varustettuja kakaroita, joten uskottavuus luo suuremman vaikutuksen kuin sen pitäisi.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Elokuvan rakenne on huonosti jaksotettu, sillä myrkyttävän hölmö idealismi pilaa sen, mitä aluksi on pyritty taidokkaasti rakentamaan. Loppuun päästyään katsojalla on hämmentynyt olo. Pitäisikö uskoa siihen, että sota on kauheaa ja ihmisiä kuolee vai siihen, että kyllä jostain ilmestyy joku kiva EU:n täti, joka hoitaa asiat takaisin järjestykseen.