The Salesman kotikatsomo

Kohtaus sortuvasta kerrostalosta pohjustaa nuoren teheranilaisen avioparin edessä lymyävää murroskohtaa. Sortumisuhan alla olevasta kodistaan pois pakotettu näyttelijäpariskunta, Emad (Shahab Hosseini) ja Rana (Taraneh Alidoosti), joutuu uuden kodin metsästykseen. Pelastavana enkelinä apuun rientää teatterikollega Babak (Babak Karimi), joka tarjoaa pariskunnalle omistamansa kulahtaneen asunnon vuokralle.

Uusi koti muuttuu painajaiseksi, kun eräänä iltana Rana jättää oven auki odottaessaan Emadia saapuvaksi. Auki jääneestä ovesta hiipii sisään kutsumaton vieras, ja Rana päätyy pahoinpideltynä sairaalaan. Kun asunnosta löytyy johtolankoja, joilla Emad pääsee hyökkääjän jäljille, traumatisoitunut Rana voi vain katsoa sivusta, kun aviomies ryhtyy lähes pakkomielteiseen hyökkääjän metsästykseen.

Vuoden 2017 vieraskielisen elokuvan Oscarin voittanut The Salesman on kuvaus onnettomasta tapahtumasarjasta ja sen laukaisemasta avioliittokriisistä. Se on tutkielma yhtä lailla pakkomielteisyydestä ja nöyryytyksestä kuin Iranin modernin ja perinteisen yhteiskunnan railoista. Oscar-palkinto on iranilaiselle Ashgar Farhadille jo toinen – ensimmäisen kerran pysti napsahti vuonna 2012 elokuvalla Nader ja Simin: Ero.

Kuten Farhadin aikaisemmissa elokuvissa, myös The Salesmanin keskiössä on avioliittokriisi ja sen seurauksena sortuvat kulissit. Tarina poimii aineksia ja teemoja ikään kuin sisäkkäisenä kertomuksena kulkevasta Arthur Millerin näytelmästä, Kauppamatkaajan kuolema, jossa Emad ja Rana näyttelevät pääosia, amerikkalaiseen unelmaan sokeasti uskovaa kaupparatsu Willy Lomania ja hänen vaimoaan Lindaa. Tosielämän kipukohdat puskevat läpi myös näyttämöllä.

Ranan haluttomuus tehdä ilmoitusta poliisille tuntuu länsimaisesta katsojasta käsittämättömälle. Hyökkäys murentaa päällisin puolin modernilta ja tutulta näyttävän keskiluokkaisen elämän pinnan ja paljastaa vanhakantaisen yhteiskunnan pohjarakenteet ja rajat, joita ei helposti horjuteta. Nainen on syyllinen, kunnes toisin todistetaan. Tämän Farhadi näyttää, mutta ei alleviivaa. Samoin viittaukset sensuuriin niin teatterissa kuin koulussakin mainitaan kuin ohimennen.

Pakkomielteisyydessään Emad vie elokuvan päähuomion, vaikka väkivallan kohteena on vaimo Rana. Taka-alalle jäävä Rana toimii lähinnä peilinä miehiselle kipuilulle. Sen seurauksena Shahab Hosseinin esittämä Rana jää hieman tyhjäksi kuoreksi ja Ehadin koston sivustaseuraajaksi, vaikkakin taitavasti näytellyksi sellaiseksi. Elokuva ei täysin pystykään pitämään otteessaan eikä pääosakaksikon tarkka näyttelijätyö yksin kanna elokuvaa loppuun saakka.

On vain sopivaa, että lopussa elokuva palaa alun sortuneisiin rakenteisiin, joiden voidaan katsoa symbolisoivan kolauksen kokenutta avioliittoa. Seiniä halkovat valtavat railot mutta rakennus pysyy pystyssä. Sen syövereissä käydään loppunäytös, jonka jäljet jäävät katsojan tulkittaviksi, kun kamera lopussa tarkastelee teatteriesitykseen maskeerattavaa avioparia.

Farhadi ei moralisoi, eikä osoittele vaan jättää tarinaan aukkoja, jotka tarkkailijan asemaan istutettu katsoja joutuu täyttämään merkityksillä ja selityksillä. Sen realistinen ote, hienovarainen kritiikki ja alleviivaava symboliikka riittävät pitkälle ja antavat runsaasti ajateltavaa. Elokuva on osoitus siitä, että Iranissa tehdään kiinnostavaa, yhteiskuntakriittisistä elokuvaa. Jo se on katsomissuosituksen arvoinen meriitti.