The Quiet Roar kotikatsomo

Pientä ihmistä suuremmista asioista puhumisessa on vaaransa. Elokuvan kuvakieli antaa suurien filosofisten kysymysten käsittelylle heikommat puitteet kuin kirjallisuus, sillä pitkät yksinpuhelut minuudesta ja rakkaudesta kuulostavat monesti vain self-help-hömpältä. Kirjallisuuden tehokeinojen ylikäyttäminen on suurin ongelma Henrik Hellströmin The Quiet Roarissa, vaikka puitteet ovatkin hienot ja idea kantaa.

Mariannella (Evabritt Strandberg) on kolme kuukautta elinaikaa, ja hän päätyy etsimään lohtua psilosybiini-nimisestä lääkkeestä. Hoitajansa Evan (Hanna Schygulla) johdattamana hän sukeltaa vuosikymmenten takaisiin muistoihinsa vuorille, joilla hän vietti aikaa miehensä ja lastensa kanssa.

Elokuvan alkuasetelma lupaa paljon ja asettelee houkuttelevia kysymyksiä katsojan eteen moraalista, muistojen todenmukaisuudesta, kuoleman hyväksymisestä ja sovituksesta. Näihin ei kuitenkaan erityisemmin vastata, eikä ole tarviskaan, sillä suurin osa elokuvasta seuraa aikaa Mariannen muistoissa. Kamera liukuu hitaasti pitkin maisemia, pysähtyy kasvoihin ja jää paikalleen, on hiljaa. Näistä koostuvat elokuvan parhaat hetket, ne joista pelkkien eleiden pohjalta pystyy käsittämään sen tärkeimmän kysymyksen: miksi pakenemme muistoihin?

Tämä kysymys, kuten myös moni muu, saa konkreettisen muodon Evan ääniraitana, joka rikkoo ikävästi tunnelman. Kertojaäänen käyttö on hyvin riskialtista, ja lähes mahdottomaksi se muuttuu silloin, kun sen pitäisi ilmaista suureellisia aiheita. The Quiet Roarissa se ei toimi ollenkaan, vaan luo epätasaisen rytmityksen ja käsikirjoitetun tunnun elokuvaan, jonka pitäisi pyöriä vain omalla painollaan. Kysymykset minuudesta ja onnellisuudesta vain hujahtavat ohi korvien katsellessa upeita maisemia. Kohtaukset, joissa Eva tapaa konkreettisesti nuoren Mariannen, ovat hyvin vaivaannuttavia, sillä ne pilaavat juuri sen, minkä katsoja on halunnut mielessään vain kuvitella. Liika alleviivaavuus on täydellisessä ristiriidassa elokuvan suurpiirteisyyden kanssa.

Terrence Malick on yksi harvoista elokuvantekijöistä, joka on onnistuneesti upottanut filosofiset yksinpuhelut luontokuvauksiin siten, että ne eivät tunnu pakotetuilta. The Quiet Roar on tyyliltään hyvin selkeä pastissi Malickin elokuville aivan yksittäisten kohtaustenkin tasolla. The Tree of Lifen (2011) perhekuviot kaikuvat vahvana taustalla, mutta Hellströmin elokuvalta puuttuu se korkeampi makrotaso, johon peilata tapahtumia.

The Quiet Roarissa kaikki on subjektiivista äärimmäisyyteen asti. Se ei ole paha asia, ja monissa kohtauksissa visuaalinen ilme on kauniisti yhteydessä pienten, ohikiitävien tunteiden kanssa. Matkan itseensä pitääkin olla subjektiivinen, ja monesti elokuva herättää tuntemaan ja miettimään, mitä pian kuoleva ihminen haluaa viimeisinä hetkinään nähdä. Se on suuri ansio, ja pienissä hetkissä, yksittäisissä kohtauksissa saattaa tuntea Mariannen elävän elämäänsä. Sitä ei tarvitsisi selittää millään höpötyksellä.

Sillä, ovatko Mariannen näkemät kuvat tapahtuneet oikeasti vai ainoastaan huumehöyryisen mielen kuvitelmia, ei ole loppujen lopuksi väliä. Kyseessä on tunnelmallinen sukellus alitajuntaan kuitenkaan pahempaan psykoanalyysiin turvautumatta. Yksittäisissä kuvissa on miellyttävää velloa, niin Mariannen kuin katsojankin. Pakonomainen tarve perustella johtaa lapselliseen psykologisointiin, josta ei jää elokuvan jälkeen muuta mieleen kuin ”elämä on arvokasta” ja ”rakkaus on tärkeää” -tyyppisiä ajatuksia.