The Prom kotikatsomo

Netflix on kuluneina vuosina tehnyt isoja rahallisia panostuksia nimekkäiden kykyjen värväämiseen. Yksi näistä on Glee ja American Horror Story -sarjoista tunnettu Ryan Murphy. Viiden vuoden sopimus suoratoistopalvelun kanssa on ehtinyt tuottaa Murphyn kynästä jo kaksi kautta kestäneen The Politican -sarjan. Nyt vuorossa on miehen tuottama ja ohjaama komediamusikaali The Prom.

Kyseessä on elokuvasovitus vuoden 2018 samannimisestä Broadway-musikaalista. Vaikka matka Broadwaylla jäikin lyhyeksi, niin musikaali onnistui silti keräämään ympärilleen laajan ja innokkaan fanikunnan. Tämän saman fanikunnan suosion varaan laskee nyt myös elokuvaversio.

Tarina pohjautuu Missisipissä nostettuun lakikanteeseen, jossa paikallinen koululautakunta kielsi teini-ikäistä tyttöä saapumasta tyttöystävänsä kanssa koulun päättäjäistansseihin. Tapaus nosti esille perustuslaillisia kysymyksiä, johti kahden erillisen päättäjäistanssien järjestämiseen sekä laajaan mediahuomioon.

The Prom tarjoaa fiktiivisen ja sokerikuorrutetun version tapahtumista. Elokuvassa teinityttöä (Jo Ellen Pellman) saapuu auttamaan kulahtaneiden Broadway-tähtien kvartetti (Meryl Streep, James Corden, Nicole Kidman ja Andrew Rannells) tarkoituksenaan kiillottaa imagoaan tapausta seuraavan median silmissä. Pian taistelu kuitenkin ottaa uuden suunnan, kun itärannikon teatteridiivat joutuvat kohtaamaan raamattuvyöhykkeen pinttyneet arvomaailmat ja hiertävän kaksinaismoralismin.

Tasa-arvon ja hyväksynnän puolesta liputtava The Prom on viihdyttävä ja energinen, mutta myös auttamattoman vanhakantainen musiikkispektaakkeli. Elokuva pureutuu lesbo- ja homonuorten kokemaan syrjintään tavalla, joka on kuin aikaikkuna vuosituhannen alun mediakuvastoihin. Suvaitsevaisuutta tuutataan sovinnaisella fantasiahattaralla, jossa laulu raikuu kauniissa harmoniassa ja kaikki tanssivat yhdessä rivissä. Suuret kysymykset ja vaikeat aiheet ohitetaan kaasu pohjassa vasemmalta ja harmittavat mutkat oiotaan suoriksi iloluonteisen fiilistelyn tieltä.

Teatteripuolella lavaspektaakkelin läpipuskeva voima voi peittää tekstin raakilemaisuutta, mutta elokuvissa operoidaan intiimimmällä kielellä. Tämä osittain selittääkin ristiriitaisen vastaanoton suhteessa alkuperäiseen teatteriversioon. Sisällön höttöisyys paistaa läpi, mutta elokuvan vilpitöntä luonnetta on hankala vastustaa.

Viihdemusikaalin affektiivinen voima osoittaa jälleen kyntensä vailla kyynisyyden häivääkään. Lopputulos on vähän kuin Glee-sarjan parempi jakso. Se muovaa musiikin ja tanssin kautta vetävän koneiston, joka kutsuu mukaansa. Matthew Sklarin säveltämät musiikkikappaleet ovat yksinkertaisuudessaan iskeviä ja musikaalikokemusta omaavat näyttelijät hoitavat osansa itsevarmasti. Teatteriperinne on pidetty läsnä ja alkuperäisen teoksen lavakoreografioita on siirretty sujuvasti osaksi elokuvan maailmaa. Tämä koskee varsinkin merkittävimpiä tanssinumeroita.

Ryan Murphyä ei voi ohjaajana hyvällä tahdollakaan kutsua visionääriseksi, mutta hän ymmärtää sävyjen päälle. Elokuva karrikoi, lyö pilkettä silmäkulmaansa ja vetää tietoisen överiksi, mutta ei kuitenkaan unohda humaaneja lähtökohtiaan. Henkilöhahmot ovat koomisesti rakennettuja mutta myös sympaattisia ja aidon haavoittuvaisia. Tasapaino inhimillisen koskettavuuden ja riemupositiivisuuden välillä on löydetty harvinaisen hyvin.

Hyvät näyttelijäsuoritukset ja humoristinen vire kantavat pitkälle taidolla luotua musikaalia. Sijaa aihekentän rohkeammalle käsittelylle olisi kuitenkin ollut, varsinkin kun ympärille jää paljon kartoittamatonta maastoa ja vaillinaisiksi jääviä henkilöhahmoja. Se että suuret kysymykset ohitetaan loppunumerossa kohtuuttoman leveäperäisesti, syö sanoman lopullista purevuutta. Silti on vaikea sanoa, etteikö matka päätepisteeseen olisi ollut äärimmäisen nautittava.