Kristuksen fyysiset kärsimykset

The Passion of the Christ on paremmin näyttelijänä tunnetun Mel Gibsoninin kolmas ohjaustyö. Gibson on osoittautunut edellisissä elokuvissaan – Kasvoton mies (The Man without Face, 1993) ja Braveheart (1995) – humaaniksi, ajattelevaksi, historiantajuiseksi ja lupaavaksi ohjaajaksi. Monet merkit viittaavat siihen, että hänet tullaan muistamaan myöhemmin ehkä jopa paremmin ohjaajana kuin näyttelijänä. Historia ja myytit tuntuvat olevan Gibsonille hengen asia. Braveheart oli Tappavista aseista ammennetulla toiminnalla höystettyä historiallista spektaakkelia. The Passion of the Christ on jo intellektuellimpi elokuva, mutta kokonaisuutena epäonnistuneempi.

Philippe Antonello - © 2003 Icon Distribution Inc.The Passion of the Christ kertoo maailmahistorian yhden vaikutusvaltaisimman lahkonjohtajan, Jeesuksen, maanpäällisen elämän viimeisestä vuorokaudesta. Jeesuksesta on tehty lukemattomia elokuvia. Gibson ei ole tarttunut aiheeseen pelkästään aiheen itsensä takia, vaan hän on halunnut tuoda tämän kärsimysnäytelmän pariin uusia tuulia. Hän esittää vanhan ja tutun tarinan uudella, tuoreella ja vavahduttavalla tavalla. Jo tällainen näkökulman valinnan rohkeus ja kaavojen välttäminen erottaa Gibsonin keskinkertaisuuksista.

The Passion of the Christ herätti ilmestyessään suurta kohua Yhdysvalloissa ja sitä syytettiin juutalaisvastaisuudesta ja perusteettomasta väkivallasta. Juutalaisvastaisuutta siinä ei ole sen enempää kuin muissakaan Jeesus-elokuvissa, väkivaltaa kylläkin. Elokuva pyrkii esittämään Jeesuksen kärsimyksen mahdollisimman realistisesti ja raa’asti. Se korostaa emotionaalisesti Jeesuksen fyysisiä kärsimyksiä. Ristiinnaulitseminen ja ruoskinta näytetään niin brutaalisti, että pahaa tekee. Väkivalta on välillä niin julmaa ja kuvottavaa, että sitä voi perustellusti pitää tarpeettomana. Jos väkivaltaa ei hyväksytä viihteessä, miksi sitä pitäisi suvaita ns. taide-elokuvassa?

Philippe Antonello - © 2003 Icon Distribution Inc.Elokuva pyrkii mahdollisimman totuudelliseen historian tulkintaan. Siinä muun muassa puhutaan vain arameaa ja latinaa, eikä englantia kuten yleensä historiallisissa spektaakkeleissa on tapana. Ongelma on siinä, ettei tarina sinänsä tietenkään ole realistinen ylösnousemuksineen kaikkineen. Gibsonilla ei luonnollisesti ole vilpitöntä tahtoa kertoa yhden profeetan kärsimyksestä historiallisista ja objektiivisista lähtökohdista. Elokuvan perimmäinen tarkoitus on kerätä sympatiaa Jeesukselle, ja sitä kautta vahvistaa uskoa ihmisen poikaan. Elokuva haluaa kertoa Jumalan hyvyydestä ja ihmisten pahuudesta. Jokainen ihminen on tämän tarinan mukaan paha, heikko ja syntinen. Näkökulma sinänsä on vääristynyt ja epäoikeudenmukainen.

Kestävintä antia tarinassa on kuvaus niistä syistä, jotka ajavat viattoman miehen ristille. Hänen tuomitsemiseen vaikuttavat ylipappien vallantahto, Pontius Pilatuksen reaalipolitiikka ja hallitsematon massahysteria. Näiden synteesi yhdistettynä Jeesuksen auktoriteetteja kunnioittamattomaan itsepäisyyteen piirtää karua kuvaa demokratian rappiosta ja valtaeliitin epäoikeudenmukaisuudesta. Näihin näkökulmiin olisi ollut aihetta keskittyä enemmän.

The Passion of the Christ on hyvin tunteisiin vetoava elokuva. Visuaalisuudessaan se tavoittelee 1600-luvun taidemaalarin Caravaggion maalauksia. Mutta jotenkin elokuvasta jää turhautunut jälkimaku. Tarvitaanko tätä elokuvaa? Jos tarvitaan, niin mihin? Onko tämä taideteos vai uskonnollista propagandaa? Miksi pyrkiä realismiin kerrottaessa yliluonnollisista asioista? Elokuva herättää useita kysymyksiä. Dvd-julkaisun pinnoja pudottaa myös se, ettei lisämateriaalia ole lainkaan. Mutta yksi asia on varma: Gibson on edelleen lupaava ohjaaja, jolta voi alkaa odotella jo mestariteosta.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 5 henkilöä



Lue myös