The Menu kotikatsomo

Pariskunta matkaa saarella sijaitsevaan ravintolaan. Kyseessä ei ole mikä tahansa kuppila vaan maailmankuulu ravinteli, jonka maltaita maksavan illallismenun ääreen pääsevät vain harvat ja valitut, pääasiassa rikkaat ja silmäätekevät. Illallisseurueen päästyä saarelle alkaa listalta tipahdella vihjeitä siitä, ettei ravintelisaarella aivan kaikki ole jiirissä. Menun edetessä ruokahalun kanssa on vähän niin ja näin.

Television puolella pitkään uurastanut ja elokuvien saralla lähinnä Ali G Indahousesta (2002) tunnettu Mark Mylod on ohjannut napakan kauhukomedian The Menu, joka satirisoi trendikästä fine diningia ja sen ympärille muodostunutta tärkeilyä. Kokeeko pidättyväisen ilkamoinnin kauhuna vai komediana, riippunee katsojasta.

Rakenteellisesti eheä ja jouhevasti etenevä elokuva pitää katsomisjännitteen yllä kohtuullisesti. Sivaltelun kohteena olevalle hienostelukulttuurille naureskelu herättää myötämielisyyttä. Tikun nokassa ovat erityisesti kaikki ne tärkeilijät, jotka suureen ääneen kannattavat milloin ketäkin ammattitaitajaa, luonnonmukaisuutta, lähiruokaa ja niin edelleen, mutta heidän tosialliset elämäntapansa kielivät aivan muunlaisesta. Kyse on itseään esille nostavien korulauseista vailla mitään tosiasiallista arvostusta kyseistä asiaa tai ammattitaitajaa kohtaan. Näiden pölvästien kustannuksella elokuva naurattaa muutaman kerran varsin makoisasti.

Kokonaan toinen kysymys on, pitääkö näiden pölvästien edesottamuksille nauraakseen vaivautua katsomaan elokuvaa. Todellisuudessa kun liki joka naapurustosta tai vähintään lähitanhuvilta löytyy näitä energiasyöpöissä talokolosseissa asuvia ja etelänlomille taajaan lenteleviä Tesla-porvareita, jotka puunaavat maailmalle tekemiään syntejä tekopyhillä somepostauksilla kuin aikanaan anekaupassa. Nauru on tunnetusti terveellistä ja pidentää ikää, eikä sillä liene lopulta väliä, kumpuaako nauru ikkunasta näkyvästä todellisuudesta vai katsellusta elokuvasta.

Kovin syviin vesiin The Menussa ei tohdita uida. Satiiri jää helpoksi virran viemänä ajelehtimiseksi ja asiat esitetään Hollywood-elokuville tyypillisesti sen verran vahvasti alleviivaten, että hitaampikin saa jujusta kiinni. Mistään mieltä piinaamaan jäävästä yhteiskunta-analyysistä ei ole pelkoa. Elokuvan hetkellisesti sytyttämät ajatelmat ehtivät sammahtaa mielestä lopputekstien aikana.

Elokuva jää osin itsekin kritisoimansa kertakäyttöisen yhdentekevyyden vangiksi. Tarinassa ei ole yhtään sympatiaa herättävää hahmoa, mikä johtaa väistämättä kliiniseen välinpitämättömyyteen. Etäännyttämisenä tämä toimii, mutta kääntöpuolena on kaiken kattava tunneköyhyys niin tarinaa kuin sen teemoja kohtaan. Kauhistellaan, nauretaan ja unohdetaan. Siinä se. Kerskakuluttavan ihmiskunnan madonlukuna tällainen olisi perusteltua, mutta siihen The Menun anti on liian höttöistä.

The Menu ilmestyi katseltavaksi Disney plussalle vain reilun kuukauden teatteriensi-iltansa jälkeen. Elämme alati nopeutuvassa yhdentekevyydessä.