Maailma vailla yksinäisyyttä

Koko elämänsä kumppanitta eläneelle arvostelijalle The Lobsterin kuvaama maailma tuntuu samaan aikaan hirvittävän vieraalta ja tutulta. Yhteiskunta, jossa pariutumista palvotaan niin pitkälle, että ollaan valmiita raivaamaan tieltä kaikki, jotka eivät muottiin sovi, ei kyynisesti katsoen tunnu kovinkaan paljon erilaiselta kuin maailma, jossa elämme.

Se maailma palvoo parinvaihtoa, päämäärätöntä kokeilunhaluisuutta ja elämyksistä juopumista kaiken muun kustannuksella. Kysymys siitä, onko parisuhde oikeasti vain statuskysymys, tuntuu ensisilmäykseltä siltä kysymykseltä, jota The Lobster kysyy katsojaltaan. Se kysymys tuntuu vain liian helpolta esitettäväksi ja jopa vastattavaksi, mutta oikeasti Giorgos Lanthimosin elokuva on paljon moniulotteisempi.

The LobsterMiehen (Colin Farrell) vaimo kuolee ja hänet viedään hotelliin. Siellä hänelle annetaan 45 päivää aikaa löytää kumppani: jos se ei onnistu, hänet muutetaan valitsemakseen eläimeksi. Tunteettoman miehen on kuitenkin vaikea pakottaa itsensä löytämään kumppania, todellista rakkautta, kun ei voi valehdella.

Kreikkalaisen Lanthimosin läpimurtoteos oli vuonna 2009 julkaistu Dogtooth, jonka kammottavan absurdi tunnelma on läsnä myös The Lobsterissa. Aikuiset lapsensa neljän seinän sisään lukitsevista vanhemmista kertovalla tarinalla on paljon yhtäläisyyksiä yksinoloa halveksivaa yhteiskuntaa kuvaavan elokuvan kanssa. Kyse on siitä, millä tavalla maailmaa kuvataan.

The Lobsterissa katsoja heitetään keskelle kieroutuneiden sääntöjen mukaan toimivaa yhteiskuntaa. Mies ei kyseenalaista kohtaloaan, hän suhtautuu tunteettomasti niin pakonomaiseen parisuhteen etsimiseen kuin omaan vetäytyvään yksinäisyyteensä. Tai kenties mitään yksinäisyyttä ei olekaan, ainoastaan apaattista mukautuvaa alistumista.

The LobsterOn synkeän ristiriitaista, että hotellin mainostama ”todellinen rakkaus” on täysin kadonnut elokuvan kuvaamasta yhteiskunnasta. Pariutumisessa ei ole kyse rakkaudesta, ainoastaan eloonjäämisestä. Kumppanin löytäminen on ainoa keino selvitä yhteiskunnasta. Yksin elämisen vaarallisuutta havainnollistetaan kömpelöllä propagandalla, näytöksillä vaanivista raiskaajista ja yksinäisyydessä tukehtumisesta. Kohtaus tuntuu suorastaan naurettavan osoittelevalta, katsojan tökeröltä aliarvioinnilta. Mutta oikeasti siihen kiteytyy jotain syvempää yhteiskunnan olemuksesta. The Lobsterin kuvaama yhteiskunta on tökerö ja osoitteleva. Se on omaan vainoharhaisuuteensa vetäytyvä ja äärimmäisyydessään naurettava.

The Lobster on satiiria, joka ei naurata muutamia yksittäisiä lakonisia toteamuksia lukuun ottamatta. Sen tunteista riisuttu ilmaisu, joka ilmenee niin ympäristön kliinisyydessä kuin eleettömässä dialogissa, muodostaa vastakkainasettelun tunteellisen, romanttisen rakkauden kanssa. Tämä on se oikea kysymys, jota Lanthimosin elokuva tutkii.

Rakkaus ja järki käsitetään yhteiskunnassamme toisensa poissulkevina vastakohtina, mutta The Lobsterissa ne ovat saman asian, hengissä selviytymisen, eri ilmaisumuodot. Koska evoluutio karsii joukostamme ne, jotka eivät pariudu ja jatka sukua, ajatus on biologisesti katsoen täysin looginen. Yksin eläminen ei jätä samanlaista jälkeä maailmaan kuin jälkeläisten hankkiminen. Ironinen ajatus siitä, että näistä henkilöistä tehdään alempiarvoisia eläimiä, joita voi metsästää ja syödä, ilmenee erityisen hienosti kauniisti kuvatussa, hidastetussa kohtauksessa, jossa hotellin asiakkaat metsästävät toisiaan, ”yksineläjiä”, saadakseen lisää armonaikaa kumppanin etsimiseen. Elokuvan visuaalisesti kylmä yleisilme tukee tunnelmaa ja vertautuu Stanley Kubrickin ja Michael Haneken teoksiin.

The LobsterThe Lobster kuitenkin esittää myös yksinelämisen tavoiteltavana asiana. On luonnollista, että sitä, mikä on kiellettyä, tavoitellaan vieläkin enemmän. Mies toteaa: ”Yksin on hyvä olla. Kukaan ei pidättele. Voi kuunnella musiikkia milloin vain. Saa masturboida halutessaan ja käydä kävelyllä. Voi puhua milloin vain. En kaipaa parisuhdetta.” Kapina yhteiskunnan asettamia normeja vastaan on ymmärrettävää, mutta tavallaan myös yhtä synkän koomista kuin pariutumiseen pakottaminenkin. Yksinoloa on pakko perustella, on todistettava olevansa onnellinen, vaikkei sitä olisikaan.

Monet fiktiossa kuvatut dystooppiset yhteiskunnat väittävät pyrkivänsä kansalaisten onnellisuuteen. The Lobsterissa parisuhde ja ”oikea rakkaus” on onnea, jonka varjolla kansalaiset alistetaan simuloidulle luonnonvalinnalle. Onnellisuutta ei kuitenkaan näytä olevan niin pariutuminen kuin yksin oleminenkaan. Elokuvan lopussa voidaan nähdä pieni häivähdys onnesta, jos sitä katsoo tarpeeksi kyynisin silmin. Oikeaa, vilpitöntä rakkautta elokuvasta on vaikea havaita. Tuntuu siltä, että elokuvan tärkein kysymys on se, mitä oikeasti on rakkaus. Onko se ihmisen sisäinen ominaisuus, näyttäytyykö se vasta äärimmäisissä olosuhteissa? Kyyninen virne kasvoillaan The Lobster ei vastaa, vaan piinaa katsojaansa loppuun asti.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,1 / 7 henkilöä



Lue myös