The Iron Claw kotikatsomo

Showpaini on ristiriitaisia reaktioita herättävä viihdemuoto. Pelkästään sen leimaaminen viihteeksi on itsessään kannanotto, sillä monille se on ehdottomasti urheilulaji muiden joukossa. Sitä on kuvattu sekavien ja melodramaattisten juonikuvioiden vuoksi saippuaoopperaksi miehille, mutta puolialastomien ruumiiden välinen kamppailu kehässä tuo mieleen enemmän gladiaattoriareenan. The Iron Claw (2023) ottaa tämän kaksijakoisuuden ja kääntää sen allegoriaksi amerikkalaisesta unelmasta. Elokuva on katsottavissa muun muassa Apple TV:n palvelussa.

Von Erichin perheelle showpaini on enemmän kuin urheilua: se on elämäntapa. Perheen patriarkka Fritz (Holt McCallany) valmentaa neljää aikuistuvaa poikaansa rautaisella otteella, tavoitteena maailmanmestaruus, jota hän ei urallaan koskaan saavuttanut. Elokuva seuraa poikien nousua Texasin paikallisista otteluista maailmanmestaruutta kohti, kun samaan aikaan lajin kuluttava luonne ja perhettä vainoava kirous kääntävät menestystarinan tragediaksi. Keskeiseksi hahmoksi nousee Kevin (Zac Efron), veljeksistä vanhin, jonka luottamus isän visioon rapautuu henkilökohtaisten menetysten kasautuessa.

Rakenteellisesti elokuva seuraa uskollisesti mutta ei orjallisesti nousu ja tuho -tarinarakennetta. Ensimmäinen puolikas keskittyy veljesten suosion nousuun, toinen tämän suosion korkean hinnan takaisinmaksuun. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Sean Durkin ei kuitenkaan pelkää nostaa esille jo alussa perheen ongelmia. Varhainen esimerkki ainoasta perheessä tarjolla olevasta miehenmallista on kylmäävä kohtaus, jossa Fritz muistuttaa poikiaan heidän arvojärjestyksestään tämän silmissä, perustuen urheilullisiin saavutuksiin.

1970- ja 1980-luvulle sijoittuvan tarinan keskeinen visuaalinen motiivi on sen poikkeuksellinen oranssinkeltainen värisävy. Tämä yhdistettynä karkean valon käyttöön ja ottelijoiden lähelle uskaltautuvaan kameraan tekee painikohtauksista intiimejä, väkivaltaisia ja mieleenpainuvia. Painijoiden vartalot saavat kellertävän sävyn, joka saa heidät vaikuttamaan vuoroin myyttisiltä hahmoilta, vuoroin sairaalloisilta. Katsoja tuodaan tehokkaasti maailmaan, jossa voittaja on ennalta määrätty, mutta kehojen kokemia iskuja pitää hoitaa pukuhuoneessa lääkecocktaileilla.

Painikohtaukset ovatkin elokuvan vetonaula. Ne on esitetty uskottavasti, samalla määrällä atleettista taitoa ja suunnitellun ottelun kankeutta kuin showpaini todellisuudessa. Niiden ulkopuolella kukaan veljeksistä ei osoita suurta tunnesyvyyttä, mikä johtaa hetkittäin kankeaan draamaan. Arjessa he ovat isän instrumentti tämän unelman saavuttamiseksi, yhdessä kilpaillessaan he ovat veljeksiä, joilla on yksi selkeä tavoite. Elokuva toimiikin paremmin kehässä kuin sen ulkopuolella

Vaikka elokuvan järkkymätön katse perheen suurelta osin itseaiheutettuihin kärsimyksiin on ankara, se välttää lipsahduksen kärsimyksessä piehtaroinnin puolelle. Fritz ajaa perheensä liian tukalaan muottiin, joka repii heidät hajalle, mutta elokuva osaa myös nauttia menestyksen hetkistä ja veljesten rakastavasta suhteesta. The Iron Claw ei juuri tarjoa uusia oivalluksia amerikkalaisen unelman kääntöpuolista, mutta sen autenttiset roolisuoritukset ja terävä katse pakotetun ultramaskuliinisen miehuuden seurauksiin auttavat katsojaa näkemään showpainin sekä brutaalina lajina että suuria kysymyksiä sivuavana teatterina.