The Hunting Party kotikatsomo

Entisen Jugoslavian alueella on aina sattunut ja tapahtunut. Alue on ollut historiallisesti iät ja ajat väkivaltainen hornankattila, jossa heimo- ja uskonsodat puhkeavat kuin kuppa Töölössä. Mustakulmaiset, ikivanhoja kaunoja muistelevat ja hampaisiin asti aseistetut miekkoset vaikeine konsonanttinimineen saivat viime kierroksellakin pahaa jälkeä aikaan, kun serbit, bosnialaiset ja kroaatit taistelivat verisesti.

Bosnian alueella sotarikokset ja kansanmurhat olivat oivallinen osoitus YK:n toimintakyvystä, sillä pahimmillaan YK:n sotilaat vain katselivat vierestä, kun serbijoukot veivät muslimisiviilejä tapettavaksi. Sodan jälkeenkään Yhdistyneiden Kansakuntien tai muiden monikansallisten joukkojen toimintakykyä ei voi juuri kehua, sillä muutamasta kiinniotetusta pääjehusta huolimatta iso osa suuren luokan sotarikollisia jäi vangitsematta.

The Hunting Partyn lähtökohtana ei ole niinkään se, että sotarikolliset ovat vapaana, vaan se, että sotarikollisia ei edes haluta saada kiinni länsimaiden toimesta. Elokuva perustuu löyhästi tositapahtumiin, jotka toimittaja Scott Anderson kuvasi Esquire-lehden artikkelissaan vuonna 2000. Anderson ja muutama muu toimittajakollega olivat humalapäissään päättäneet saada kiinni Radovan Karadzicin, jota NATO, YK ja CIA olivat näennäisesti metsästäneet pitkän aikaa. Miesten yllätykseksi Radovanin olinpaikasta olisi ollut mahdollista saada tietoa, mutta korkea-arvoiset monikansalliset viranomaiset eivät poliittisista syistä edes halunneet, että sotalordia olisi vangittu.

Elokuva tunkeutuu Richard Geren esittämän renttutoimittaja Simonin voimin syvälle Bosnian ja Serbian sydämeen. Gere käyttää isojen hittielokuvien ohella empimättä tähtikarismaansa nostaakseen esille yhteiskunnallisia ja poliittisia epäkohtia, ja veijarimaisesta kerronnastaan huolimatta teos antaa hyvin kriittisen kuvan YK:n ja NATO:n toiminnasta. Oikeus ja laki uhrataan taas kerran muitta mutkitta poliittisten ja taloudellisten tekijöiden alttarille.

The Hunting Partyn ongelma on kuitenkin, että se ei tiedä, ollako lintu vai kala. Elokuva operoi veijarikomedian, vakavan draaman, road movien ja poliittisen trillerin alueilla turhan häilyvästi, ja kiinnostava sisältö kärsii turhista sivujuonista kuten Simonin entisestä naisystävästä ja Simonin ystävän Duckin (Terrence Howard) ollako-vaiko-eikö-olla -pohdinnoista.

Terävin ydin hukkuu matkan varrelle, ja kriittisyys kärsii loppuratkaisusta, joka hoitaa ratkaisemattomat poliittiset ongelmat turhan kliseisesti. Toisaalta Richard Shepardin ohjauksessa on paljon hyvääkin, kuten yhdysvaltalaisista elokuvista usein puuttuva autenttisuus. Elokuvan näyttelijöistä valtaosa on paikallisia näyttelijöitä, ja journalistisesta pohjatekstistä ammentava käsikirjoitus on poliittisten valtasuhteiden osalta varsin autenttinen.