The Haunting - Paholaistalo kotikatsomo

Herkkähermoiselle katsojalle pahinta kauhuelokuvassa on odotus. Elokuvan nimellä, ohjaajalla tai valmistumisvuodella ei tällaiselle katsojalle ole pienintäkään merkitystä, kuin ei myöskään näyttelijöillä tai tapahtumilla ole juurikaan painoarvoa. Olennaista on ainoastaan odotus, pelon ja kauhun odotus, tietoisuus siitä, että sydän tulee pian laukkaamaan tuhatta ja sataa. Pelokas ihminen - ihmispolo - rekisteröi kauhuelokuvasta pelkästään säikähdystä mahdollisesti tuottavat tekijät, häivähdyksetkin ja korottaa niiden pelottavuusasteen välittömästi huimiin potensseihin.

Jan De Bontin elokuva The Haunting - Paholaistalo voittaa epäilemättä herkkähermoisen katsojan vaikeuksitta puolelleen. Odotettavan äkkinäiset kauheudet on muovailtu elokuvaan ammattimaisin ottein. Jämerämmillä hermoilla varustetulle katsojalle Paholaistalo puolestaan ei välttämättä tarjoa kovinkaan nautinnollista elokuvaelämystä. Jossain vaiheessa säikyttelyn ammattimaisuus nimittäin tuntuu kääntyvän itseään vastaan: raikkaus ja tuoreus muuttuvat miltei automaattisesti kaavamaisuudeksi ja liukuhihnamaisuudeksi, kun kyseessä on näinkin jyrkästi perinteisen kauhutarinalajityypin konventioita - kummitustalo, rauhattomat sielut, valkeapukuinen neito, hämäräperäiset sukulaisuussuhteet - hyödyntävä elokuva.

Paholaistalon henkilöhahmot ovat surullisen ohuita ja tarina vaikuttaa kiusallisen väkinäiseltä. Itse paholaistalo on Hill House -niminen kummitustalo, jonne psykologista tutkimusta tekevä tohtori Marrow (Liam Neeson) on kutsunut kolme koehenkilöä (Lili Taylor, Catherine Zeta-Jones ja Owen Wilson) näennäistä unettomuustutkimusta varten. Tutkimuksessa onkin itse asiassa kyse pelosta ja pelkotiloista, joiden aiheuttajia Hill House pystyy tarjoamaan yli tutkimuksen tarpeiden. Varsinaiseksi päähenkilöksi nousee Lili Taylorin esittämä nuori Nell, jolla on salaperäisen läheinen suhde Hill Housen menneisyyteen liittyvään piinaavaan salaisuuteen, jonka ratkaiseminen on elokuvan keskeisin jännitystä luova tekijä.

Näköaistia hivelevät erikoistehostein luodut kuvat, suljetun paikan kammolla leikittely ja hienoinen huumori keventävät toki elokuvan synkeää muottimaisuutta, eivät kuitenkaan riittävästi. Pohjimmiltaan Paholaistalo jää väsyttäväksi päähenkilöiden juoksentelemisen seuraamiseksi. Ainoa, joka saattaa nauttia elokuvasta, on tuo herkkähermoinen katsoja, joka joutuu keskittämään kaikkinaiset voimavaransa poikkeuksetta siihen, että se barbaarinen huuto, joka pakostakin hänen huulilleen elokuvan kauheuksien paljastuessa pyrkii, tukahtuu ja purkautuu ilmoille korkeintaan nolostuttavana korahteluna.