Jälki-istunto muuttaa elämäsi

Ensi alkuun on annettava ruusuja siitä, että edesmenneen John Hughesin (1950–2009) kenties maineikkain ja paras nuorisoelokuva The Breakfast Club on julkaistu 30-vuotisjuhlansa kunniaksi blu-rayna. Lisäkimpullinen ruusuja vielä siitä, että se on julkaistu ilman sen käsittämättömästi suomennettua nimeä Brekkariklubi, jota on käytetty muun muassa elokuvan tv-esityksissä. Toivottavasti tuolle käännökselle on sanottu iäksi hyvästit.

The Breakfast ClubRuusujen ohella uusimmalle julkaisuversiolle on annettava myös yksi tai kaksi risua, tosin ne risut kohdistuvat pikemminkin nykyiselle ikärajasysteemille, joka on liian jäykkä ja jossa on liian suuria aukkoja ikärajojen välissä. Ikäraja K16 tuntuu varsin käsittämättömältä ikärajalta elokuvalle, joka on niin teinielokuvien ytimessä kuin elokuva vain voi olla. Jos uusimmat Bonditkin saavat K12-ikärajan huolimatta jatkuvasta väkivallasta niin The Breakfast Clubin jokunen kirosana, yksi pilvenpolttokohtaus ja teinien intiimit keskustelut jälki-istuntoporukassa eivät luulisi oikeuttavan näin korkeaan ikärajaan. Ruotsissa saman elokuvan ikärajana on 11 vuotta, joten ero on melkoinen.

Mutta se risuista ja ruusuista, alkakoon jälki-istunto. Jälkkärin istuminen ja sen seuraaminen ei ole koskaan aiemmin eikä koskaan jälkeenpäinkään ollut niin mielenkiintoista, koskettavaa, oivaltavaa, humoristista ja samalla vakavaa kuin The Breakfast Clubissa, jossa viisi nuorta ihmistä joutuu viettämään lauantaipäivän koululla ensin reksin valvonnassa ja lopulta keskenään.

The Breakfast ClubKaikki viisi ovat pinnalta katsoen tyystin erilaisia ja sekä omien rooliensa suojassa että myös niiden vankeina. On mahdollista, ja osan kohdalla todennäköistäkin, että tulevina koulupäivinä he jatkavat kukin omissa piireissään. Hughes ei edes yritä uskotella muuta, mutta olennaisempaa on, että ainakin yhtenä päivänä heidän on mahdollista tavoittaa toisensa.

Elokuvan näytelmämäinen rakenne tukee tarinaa kuin valettu, ja staattinen tyyli vahvistaa vaikutelmaa jälki-istunnosta, jossa tosiaan istutaan ja ollaan niin kauan kuin se kestää. On oikeastaan ihme, että The Breakfast Clubista ei ole tehty enemmän näytelmäversioita, sillä dramaturgisesti siitä saisi hyvän teatteriversion ja vähäinen näyttelijöiden määrä takaisi intensiteetin. Tämä olkoon ilmainen vinkki vaikkapa turkulaisille teattereille, Turun Nuoresta Teatterista alkaen.

The Breakfast ClubToki näytelmäversio saisi olla erittäin kovatasoinen, jotta se vetäisi vertoja Hughesin luottonäyttelijöiden vahvoille ja rennoille suorituksille. Osa näyttelijöistä kuten Anthony Michael Hall sekä aikansa nuorisoelokuvien ikoni Molly Ringwald olivat hyvinkin tuttuja ohjaajalle aiemmista elokuvista, osa taas tuli tutuiksi kuvausta edeltäneiden tiiviiden harjoitustuokioiden aikana.

Hughes vaati näyttelijöiltään paljon, mutta samalla hän luotti heihin ja antoi heidän myös tarvittaessa antaa oman panoksensa hahmojen kehittelyssä. Tämä tuki antoi nuoremmille näyttelijöille itsevarmuutta, joka olisi voinut heikomman henkilöohjaajan hyppysissä olla helposti kateissa. Varsinkin dialogin luontevuus ja hahmojen haltuunotto ovat nuorella kaartilla saumattoman väkeviä.

The Breakfast ClubTeos tiivistää mestarillisesti aikakautensa olemuksen, mutta on samalla täysin ajaton ja arkkityyppinen. Tämän takia sen vaikutusvalta ja vaikutteet heijastuvat yhä edelleen valtaosasta nuorisokuvauksia, ja se muuttaa maailmaa yksi jälki-istunto kerrallaan. Ei tarvitse kuin katsoa pitkälti yli 30 vuotta myöhemmin tehty jättibudjetin supersankarielokuva Spider-Man: Homecoming tajutakseen kuinka paljon sekin on tyylillisesti ja kerronnallisesti velkaa The Breakfast Clubille. Hämähäkkimies Peter Parkerkin olisi tässä jälki-istunnossa kuin kotonaan, ja se saa varmasti John Hughesin hymyilemään jossain pilven päällä.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,3 / 3 henkilöä